Kaleva, 20.5.2008
Raimo Väyrynen
Euroopan unioni on astumassa instituutioidensa kehittämisessä uuteen
vaiheeseen. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että Lissabonin sopimus
saatetaan voimaan kaikissa jäsenmaissa. Tämä on todennäköistä, mutta ei
täysin varmaa. Todennäköisyyttä lisää se, että ainoastaan Irlannissa
järjestetään sopimuksesta kansanäänestys. Näin vältetään ne karikot,
jotka aiheutuivat edeltävän perustuslaillisen sopimuksen hylkäämisestä
Hollannin ja Ranskan kansanäänestyksissä.
Lissabonin sopimuksen astuessa voimaan EU saa uusia toimielimiä:
Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan (presidentin) ja korkean
ulkopoliittisen edustajan, jolle ei tohdittu antaa ulkoministerin
nimeä. EU:n huippukokous eli Eurooppa-neuvosto valitsee
puheenjohtajansa määräenemmistöllä kaksi ja puoli vuotta kestäväksi
kaudeksi, joka voidaan uusia kerran. Puheenjohtaja valmistelee yhdessä
komission puheenjohtajan kanssa huippukokoukset, luo tarvittavaa
poliittista yhteisymmärrystä, toimii kokouksen puheenjohtajana ja
raportoi sen toimista Euroopan parlamentille. Puheenjohtaja huolehtii
omalla tasollaan myös unionin ulkoisesta edustuksesta yhteistä ulko- ja
turvallisuuspolitiikkaa koskevissa kysymyksissä.
Korkean ulkopoliittisen edustajan nimittää myös Eurooppa-neuvosto
johtamaan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hän toimii
kaksoisroolissa jäsenmaiden muodostaman ulkoasiainneuvoston
puheenjohtajana ja samalla yhtenä komission varapuheenjohtajista, jonka
tehtävänä on huolehtia muun muassa unionin ulkoisen toiminnan
johdonmukaisuudesta, koherenssista.
Lissabonin sopimuksen teksti antaa EU:n instituutioille raamit, mutta
niiden valtasuhteista ja varsinaisesta toiminnasta se ei anna selviä
ohjeita. Selvää lienee, että toimivallaltaan yleinen komission
puheenjohtaja – nyt portugalilainen Jose Maria Barroso – säilyy EU:n
työssä keskeisenä hahmona ja komission osalta myös korkean
ulkopoliittisen edustajan yläpuolella. Edustajan asemaa vahvistaa
kuitenkin hänen kaksoisasemansa ja suhteessa Eurooppa-neuvoston
puheenjohtajaan Lissabonin sopimuksen toteamus, että presidentti ei voi
rajoittaa korkean edustajan toimivaltaa.
Puheet EU:n presidentistä antavat hieman väärän kuvan todellisuudesta,
sillä hänellä ei oikeastaan ole ensisijaista toimivaltaa. Viime aikoina
onkin monien jäsenvaltioiden taholta alettu korostaa, että
puheenjohtajan tehtävä on enemmän tekninen ja edustuksellinen sekä
unionin sisäistä konsensusta rakentava kuin toimia korkean profiilin
kansainvälisenä vaikuttajana. Tämä ei tietenkään poista sitä
mahdollisuutta, että kun presidentille rakennetaan joka tapauksessa oma
toimisto ja identiteetti, niin hän haluaakin omaksua keskeisemmän
roolin kuin mitä Lissabonin sopimus edellyttää.
Tässä piilee ilmeinen vaara unionin toiminnalle. Erityisesti
jännitteitä saattaa syntyä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan ja
ulkopoliittisen edustajan välille, joista jälkimmäisen epäkiitollisena
tehtävänä on edistää unionin ulkopolitiikan koherenssia sekä
jäsenmaiden että komission suuntaan. Tällaiseen ristiriitaan unionilla
ei yksinkertaisesti ole varaa, vaan sen täytyy pystyä takaamaan
ulkoisen toimintansa johdonmukaisuus, jota edistämään ollaan
perustamassa komissioon myös sen omaa ulkoasiainpalvelua.
EU:n instituutioiden välille rakennettujen mahdollisten jännitteiden
vuoksi tehtävillä henkilövalinnoilla on erityistä merkitystä. Valinnat
eivät tapahdu poliittisessa tyhjiössä, vaan ne muodostavat
monimutkaisen palapelin. Ensimmäisenä ylitettävänä aitana on aikataulu:
komissio ja sen puheenjohtaja voidaan valita vasta kesällä 2009
pidettävien Euroopan parlamentin vaalien jälkeen, kun taas
Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan ja ulkopoliittisen edustajan valinnan
säätelee Lissabonin sopimuksen voimaansaattamisen ajankohta.
Mahdollista kuitenkin on, että kokonaisratkaisu halutaan rakentaa
epävirallisesti jo ennen näiden aikarajojen täyttymistä.
Palapelin kokoamisessa ei voi välttää erilaisia tasapainolaskelmia.
Omia henkilöitään eri tehtäviin tulisi saada niin unionin vanhojen kuin
uusienkin, pienten ja suurten jäsenmaiden samalla kun myös eri
kulttuuripiirien ja sukupuolten edustus varmistetaan. Palapelin
kokoamiseen vaikuttaa edelleen se, että Barrosolla on hyvät
mahdollisuudet saada jatkokausi komission puheenjohtajana. Samoin
voidaan pitää varmana, että Olli Rehn voi ensimmäisenä kautena tehdyn
hyvän työn jälkeen jatkaa komission jäsenenä mahdollisesti nykyistäkin
vahvemman salkun haltijana.
Sen sijaan Eurooppa-neuvoston presidentin valinta on vaikea kysymys.
Kyseeseen tulevan ehdokkaan tulee täyttää muutama reunaehto. Hänellä
täytyy olla näkemystä ja kokemusta, mutta hän ei voi olla aktiivisesti
mukana kotimaansa politiikassa. Hyvin suotavaa olisi myös kotimaan
suopea suhtautuminen unioniin ja osallistuminen sen kaikkiin keskeisiin
toimintamuotoihin. Tämä heikentää esillä olleista nimistä Tony Blairin
ja Tanskan pääministerin Anders Fogh Rasmussenin asemaa. Englanti ei
ole euromaa, eikä osallistu Schengenin sopimukseen, kun taas Tanska on
sekä euroalueen että unionin yhteisen turvallisuus- ja
puolustuspolitiikan ulkopuolella.
Viime vuonna Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy asettui näkyvästi
tukemaan Blairin ehdokkuutta, mutta sen jälkeen suhde on haalentunut.
Blairin taakaksi lasketaan myös voimakas tuki Bushin hallinnon
Irak-politiikalle. Vaikka Blairia pidetään EU-mielisenä, niin hän ei
kymmenvuotisen pääministerikautensa aikana ajanut brittien
myönteisempää suhtautumista unioniin. Tämä jättää vahvimmaksi
presidenttiehdokkaaksi Luxemburgin pää- ja valtiovarainministeri
Jean-Claude Junckerin, joka maan pienen koon ja monikielisen kulttuurin
vuoksi sopii kompromissiehdokkaaksi. Hänellä on myös pistämätön näyttö
Euroopan integraation edistäjänä toimiessaan muun muassa euroalueen
valtiovarainministerien ryhmän puheenjohtajana