Krishantering eller lifestyle-krig?

Puolustusvoimat värvää rauhanturvaajia tarjoamalla seikkailua ja kokemuksia, joita ei turvallisessa Suomessa voi rahallakaan saada.

Poliittinen kuohunta, levottomuudet, kriisit ja sodat määrittävät voimakkaasti käsityksiämme maailmasta. Suomi osallistuu tällä hetkellä yhdeksään maailman konfliktiin sotilaallisen kriisinhallinnan ja rauhanturvaamisen kautta.

Sodilla ja poliittisille kriiseillä on monet kasvot. Tapahtumat ja niiden merkitys näyttäytyvät erilaisina riippuen siitä, mistä kulmasta ja todellisuudesta niitä tarkastelee.

Suomen osallistumista rauhanturvaoperaatioita perustellaan kansainvälisellä vastuullisuudella ja humaanilla auttamisella. Osallistuminen esitetään usein kansallisena ylpeydenaiheenamme. Haluamme esiintyä kriisinhallinnan suurvaltana.

Suomihan osallistui jo Suezin kriisin rauhanturvajoukkoihin vuonna 1956. Vuosien kuluessa yli 40 000 suomalaista on palvellut rauhanturvaajana.

Puhutaan kunniasta ja velvollisuudesta osallistua kansainvälisen yhteisön yhteisiin ponnistuksiin. Myös sotilaallisen valmiuden ylläpitäminen esiintyy perusteluissa.

Tärkeimpänä kattoperusteluna poliittisessa puheessa lienee yhä kriisinhallinnan ylevä perusajatus: kriisialueiden auttaminen, niiden elinolojen parantaminen, turvallisuuden lisääminen ja kunnianhimoinen pysyvän rauhantilan saavuttaminen.

Harvemmin otetaan esille se, mitä kriisinhallintaoperaatioihin osallistuvat itse komennukseltaan odottavat. Miten he näkevät osallisuutensa kansainvälisessä toiminnassa ja kriiseissä?

Entä miten joukkoja rekrytoiva taho, Puolustusvoimat, operaatioita esittelee ja markkinoi mahdollisille osallistujille? Se näyttää nostavan esiin lifestyle-valinnat ja extreme-seikkailun mahdollisuuden.

Viime vuonna Puolustusvoimat rekrytoi rauhanturvaajia operaatioihinsa muun muassa kampanjalla Rauhanturvaajaksi. Sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin. Kampanja oli näyttävästi esillä niin internetissä (http://www.rauhanturvaajaksi.fi/) kuin printtimediassakin.

Tietoa operaatioista, niihin osallistumisesta, palkkauksesta, osallistumisen eduista ja edellytyksistä esiteltiin värikuvin ja ytimekkäin perustiedoin.

Suomalaiselle kohdeyleisölle suunnatut esitteet puhuvat kohteidensa kieltä. Suomalaisten rauhanturvaajien keski-ikä on noin 27 vuotta; rauhanturvaoperaatioihin osallistujat ovat 99-prosenttisesti miehiä.

Näkyvimpiä teemoja värväyksessä ovat hyvä palkkaus ja ”seikkailu”: kansainvälinen työkokemus, kielitaito sekä palveluksen tarjoamat henkilökohtaiset kokemukset, vaihtelu arkiseen aherrukseen ja hyvät liikuntamahdollisuudet.

Viestintä korreloi yhteen sen kanssa, miksi reserviläiset ovat ilmoittaneet hakeutuneensa kriisinhallintapalvelukseen. Porin Prikaatin kyselyssä (2010) vastaajat mainitsivat työkokemuksen hankkimisen (36,5 prosenttia vastanneista), palkkauksen (20,8 prosenttia), vaihtelun hakemisen (10,4) ja tehtävien haasteellisuuden (9,4).

Merkittävää on, että halu auttaa toimialueen ihmisiä jäi vastauksissa 4,2 prosenttiin ja halu edistää suomalaista rauhanturvaamisosaamista vain pariin prosenttiin.

Seikkailu, jännitys ja kokemukset ovat kautta aikojen puhutelleet nuoria. Siitä kertoo sekin, että tarjolla olevista operaatioista kiinnostavin, haetuin ja suosituin on myös vaarallisin – Afganistan.

Kokemus. Sitä ei rahalla saa, otsikoi Puolustusvoimat. Haku käynnissä 24h. Kuvassa aseistautuneet, maastopukuiset, vaaleat, sotilaallisen nuorekkaat nais- ja miesrauhanturvaajat seisovat ryhdikkäinä taustanaan afganistanmainen maisema.

Seikkailuteemaan sisältyy ajatus, että kriisinhallintapalvelus tarjoaa turvallisen maamme kansalaiselle tilaisuuden sellaiseen vaihteluun ja kokemukseen, jota järjestäytyneessä ja toimivassa yhteiskunnassamme ei yksinkertaisesti voi saada.

Vain kriisi ja sotatila voivat tämän kokemuksen tarjota.

Kutkuttava jännitys kaukaisilla mailla ja äärikokemukset houkuttelevat nuorta kohdeyleisöä. Kolikon kääntöpuolena on vaara, jopa väkivaltaisen kuoleman mahdollisuus, jota Afganistan-keskustelussa usein pelätään.

Kriisinhallinta ja rauhanturvaaminen ovat muuttuneet sitten takavuosien operaatioiden. Vaikuttaa siltä, että myös suomalaisen rauhanturvaamisen suuri kertomus on pahasti rapautunut.

Kiinnostus äärikokemuksiin ja vaihtelunhalu yhdessä vaarankokemuksen kanssa motivoivat kriisialueilla toimivia enemmän kuin poliittisessa puheessa korostettu auttaminen tai kriisialueiden ihmisten elinolojen kohentaminen.

Velvollisuuden, auttamisen ja rauhanrakentamisen sijaan kriisinhallinnan kantavana teemana tuntuukin nyt olevan kansainvälinen extreme-seikkailu.

Kun vertaillaan rauhanturvaajaksi hakeutuvien motiiveja ja odotuksia, rauhanturvaoperaatioiden värväysviestintää ja yleisen tason poliittista puhetta rauhanturvaoperaatioiden kansallisesta tarpeellisuudesta, niin tarinat eivät tunnu täsmäävän.

Ottamatta kantaa Suomen kriisinhallintatoimintaan ja sen arvokkuuteen sinänsä, olisi tarpeellista tarkastella Puolustusvoimien strategisen kommunikaatioviestin eettistä kestävyyttä.

Seikkailuteemaa viljelevästä viestinnästä saattaa saada sellaisen kuvan, että valtion rahoja käytetäänkin kansainvälisen työkokemuksen ja ”lifestyle-sotakokemuksen” hankkimiseen sekä nuoruuden seikkailunhalun tyydyttämiseen.

Puolustusvoimien viestinnässään käyttämä seikkailuteema asettuu jo melkeinpä makaaberiin valoon, kun tarkastellaan kriisien kokemisen eroja globaalilla tasolla.

Kriisialueiden väestön onnettomuus, vaihtoehtojen vähyys, elinolojen tuhoutuminen, sosiaalinen ja taloudellinen turvattomuus, väkivaltainen asuinympäristö – se kaikki tarjoaakin toisille seikkailun mahdollisuuden, vaihtelua vaihtelua turruttavan turvalliseen elämään, mukavat ansiot, hyvän taustan työelämään.

Onkin mielenkiintoista pohtia sitä, miten kriisinhallinnan kotimaiset rekrytointi- ja osallistumisteemat suhteutuvat siihen, miten kriisialueiden asukkaat sekä kriisinhallintatoimijat kokevat tilanteensa ja arkielämänsä kriisien keskellä.

Tämän ajatuksen pureskelu saattaa avata ajatustapojamme ja käsityksiämme kriisinhallintaa laajemmista rakenteista, esimerkiksi siitä, miten ihmisyyden arvo ja mahdollisuutemme tässä globaalissa maailmassa eroavat toisistaan hyvinkin radikaalilla tavalla.