Suomen ei kannata osallistua kansainvälisiin operaatioihin vain osallistumisen vuoksi, mutta tarpeen vaatiessa joukkojen määrää pitää voida kasvattaa huomattavasti.
Suomalaisten rauhanturvaajien määrä maailmalla on pienimmillään sitten 1960-luvun. Kun Tšadin-operaatio päättyi alkukesästä, sotilaallisissa kriisinhallintatehtävissä palveli enää vajaat 450 suomalaista.
Rauhanturvaajien määrä supistuu entisestään, kun Suomen suurimman rauhanturvaoperaation, Kosovon Kfor-joukkojen, vahvuutta vähennetään tämän vuoden loppuun mennessä parillasadalla sotilaalla.
Keskeinen poliittinen kysymys kuuluu: miten kriisinhallintavaje täydennetään?
Nyt on erinomainen mahdollisuus pohtia, mihin suuntaan ja millaiseksi Suomi haluaa kriisinhallintaprofiilinsa rakentaa. Suomi on ilmoittanut haluavansa osallistua sekä YK:n että Naton ja Euroopan unionin johtamaan kriisinhallintatoimintaan. Nykyisin Suomen kriisinhallinnassa keskitytään pääosin Nato-johtoisiin operaatioihin, mutta tulevaisuudessa EU lienee merkittävässä osassa.
Emme kuitenkaan voi olla vahvoja kaikkialla ja kaikissa kriiseissä. Osallistumiselle on luotava selviä painopisteitä. Maailmalle tulisi lähettää suurempia joukkokokonaisuuksia pienempien kokeiluyksiköiden sijasta. Tällöin niin sotilaalliset kuin poliittisetkin hyödyt, joihin operaatioilla pyritään, olisivat saavutettavissa paremmin. Kriisinhallintapolitiikkaan tarvitaan uudenlaista tavoitteellisuutta.
Afganistanin-operaatio on osoittanut, että Suomi on valmis osallistumaan myös kovempaan kriisinhallintaan ja pystyy suoriutumaan tehtävistään kiitettävästi. Kipukynnys on kuitenkin nyt ylitetty, ja sota on tullut lähemmäksi suomalaistakin arkipäivää. Samalla käsityksemme kriisinhallinnasta ovat muuttuneet.
Jos osallistumispäätös Afganistaniin lähtemisestä pitäisi tehdä nyt, se tuskin saisi suurta poliittista kannatusta. Toisaalta tiedostetaan, että Afganistan on länsimaisen kriisinhallinnan polttopisteessä ja Suomelta toivotaan lisäjoukkojen lähettämistä.
Somalian ja Afrikan sarven ympärillä toimii useita eri operaatiota meriliikenneväylien turvaamiseksi, koska alue katsotaan globaalisti tärkeäksi. Sen merelliseen kriisinhallintaan osallistuvatkin lähes kaikki Euroopan maat, joilla on merivoimat, sekä Yhdysvallat, Kiina, Japani, Intia ja Venäjä.
Suomi osallistuu lähitulevaisuudessa laivayksiköllään EU-johtoiseen Atalantaoperaatioon, jonka tehtäviä ovat alueen meriliikenteen suojaaminen ja YK:n ruokaohjelman kuljetusten turvaaminen.
Mukanaolo operaatiossa lisää kriisinhallintaan osallistuvien suomalaisten määrää yli seitsemälläkymmenellä ja tarjoaa merivoimille mahdollisuuden olla mukana kansainvälisessä yhteistyöoperaatiossa. Osallistumisen todellinen hyöty kansalliselle puolustuksellemme on kuitenkin rajallinen.
Tšadin-operaatio, jota johti ensin EU ja sitten YK, on ollut ehkä puhtain humanitaarinen operaatio, johon Suomi on viime vuosina osallistunut. Vaikka Tšadin tilanne on kokonaisuudessaan hyvin turhauttava, irlantilais-suomalainen osasto pystyi turvaamaan toimintamahdollisuudet monelle humanitaariselle organisaatiolle. Suomi vetäytyi lopulta operaatiosta kevään aikana, kun Tšadin poliittinen johto ei enää hyväksynyt sitä maaperällään.
Operaatiot Tšadissa, Afganistanissa sekä Somalian ja Afrikan sarven ympärillä kuvaavat hyvin suomalaisen kriisinhallinnan nykytilaa ja ennen kaikkea sen laajuutta.
Millä perusteilla päätös mihinkin operaatioon osallistumisesta tehdään?
Totuus on, että päätös on aina poliittinen ja perustuu tilannekohtaisiin poliittisiin laskelmiin. Olisi kuitenkin hyödyllistä, jos yksittäisten osallistumispäätösten perustana olisi pidempiaikainen tavoitteellinen strategia.
Viime vuonna Suomi julkaisi kriisinhallintastrategian. Se on hyvä asiakirja, joka tarjoaa suomalaisen näkemyksen kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole strategia, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, ja osallistumispäätöksiin se tuskin vaikuttaa.
Operaatioissa mukana olevien sotilaiden määrään asiakirja ei ota kantaa. Osallistumisen tasoa mitataan kuitenkin osittain juuri sotilaiden lukumäärällä. Sotilaiden määrän pieneneminen onkin ollut poliittinen huolenaihe, ja on herännyt kysymys mahdollisesta kriisinhallintavajeesta.
Järkevä ratkaisu kriisinhallintavajeen täyttämisessä olisi nyt ottaa aikalisä: hyväksytään nykytilanteen mukainen vähäinen osallistuminen sotilaiden lukumäärässä mitattuna. Ei kannata osallistua vain osallistumisen vuoksi, etenkään jos Suomelle sopivia operaatioita ei ole tarjolla.
Jos taas tulevaisuuden kriisi vaatisi jopa pataljoonan lähettämistä johonkin operaatioon, senkin on oltava mahdollista. Samalla on syytä laatia tuleville vuosille kunnollinen poliittinen kriisinhallintastrategia.
Siihen, miten kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistutaan, pitäisi tulevaisuudessa vaikuttaa Puolustusvoimien kehittämä uusi joukkorekisteri. Rekisterissä olevien joukkojen kokoonpano on suunniteltu siten, että niistä on entistä enemmän hyötyä kansalliselle puolustukselle. Poliittisen johdon pitäisi tarjota tuleviin kriisinhallintaoperaatioihin vain tässä rekisterissä olevia joukkoja.
Nämä koulutetut ja sitoutuneet joukot olisivat lähtövalmiudessa, kun Suomen kannalta järkevä auttamismahdollisuus maailmalla ilmenisi. Samalla kansainvälisestä kriisinhallinnasta voisi olla todellista hyötyä omalle maanpuolustukselle. Suomen kriisinhallintareservi on hyödyllinen myös ulkopoliittisena viestinä.
Limnéll on sotatieteiden tohtori ja Salonius-Pasternak Ulkopoliittisen instituutin tutkija.