Kriittisyys Putinia kohtaan kasvaa kaikkialla
Helsingin Sanomat


Utrikespolitiska institutets programdirektör Arkady Moshes framhöll i sin ledarartikel i Helsingin Sanomat att kritiken mot Putin ökar både i Ryssland och västländerna.


EU-johtajien tulisi tunnustaa, että unionin ja Venäjän poliittiset tavoitteet yhteisessä naapurustossaan ovat keskenään ristiriidassa.



Venäjän vaalikampanjointi on käynnistänyt prosessin, joka rapauttaa Venäjän nykyhallinnon oikeutuksen kansalaisten silmissä. Vaikka maan johto kykenee säilyttämään asemansa, ihmiset eivät enää samaistu järjestelmään kuten aiemmin vaan ottavat siihen etäisyyttä.


On mahdotonta sanoa, mikä tarkalleen ottaen käynnisti muutoksen. Mahdollisesti kimmokkeena oli tapa, jolla Vladimir Putinin ja Dmitri Medvedevin tehtävien vaihdosta sovittiin syyskuun lopulla. Monet Medvedeviä vuonna 2008 presidentiksi äänestäneistä 50 miljoonasta venäläisestä suuttuivat ymmärrettyään, että heitä oli käytetty vain välikappaleena ennalta päätetyn vallansiirron toimeenpanossa.


Samankaltainen asetelma nähtiin jo 1500-luvulla, kun Iivana Julma antoi Venäjän väliaikaisesti Qasimin kaanin Simeon Bekbulatovitšin haltuun mutta nousi takaisin valtaistuimelle pari vuotta myöhemmin. Tuolloin Venäjä ei tosin edes teeskennellyt olevansa demokraattinen valtio.


Venäläisten johtajiaan kohtaan tuntema tyytymättömyys käy ilmeisemmäksi päivä päivältä. Internetissä kukoistaa poliittinen satiiri, jossa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta kutsutaan “huijareiden ja varkaiden puolueeksi”.


Eräs tunnettu näyttelijä esittää julkisesti kriittisen runosikermän säkeitä, joita syntyy lisää viikoittain. Hänen kollegansa puolestaan on palauttanut pääministeri Putinilta saamansa tunnustuspalkinnot. Tunnettu seurapiirikaunotar taas sai aikaan skandaalin kuvattuaan valtiollisen nuorisojärjestön johtajan asioimassa ökyravintolassa.


Kritiikin huipentumana voidaan pitää vapaaottelutapahtumassa vierailleen Putinin osakseen saamia buuauksia – ottelun yleisö kun ei koostunut liberaaleista intellektuelleista. Pääministerin tiedottajat eivät kömpelöillä selityksillään ainakaan parantaneet tilannetta, ja Putin peruutti seuraavalle viikolle sovittuja julkisia esiintymisiään. Venäjällä kansalaiset suhtautuvat johtajiinsa yleensä kunnioittavasti tai ainakin pelokkaasti, mutta nyt ilmapiiri tuntuu muuttuneen.


Myös ulkomailla suhtautuminen Venäjään on muuttunut huomattavasti. Vielä joitakin vuosia sitten Venäjää saatettiin kuvailla “epätäydelliseksi demokratiaksi” tai maan kehitystä verrata suopeasti Neuvostoliiton vuosiin.


Nykyään edes Putinin vankimmat länsimaiset tukijat eivät halua julkisesti puolustaa Venäjän yhteiskunnallisia oloja. Kukaan ei voi enää kiistää sitä, että laillisuusperiaatteesta on Putinin Venäjällä tullut huono vitsi ja korruptio on lisääntynyt. Monet nousevan keskiluokan näennäisen menestyneet edustajat ovat alkaneet suunnitella muuttoa ulkomaille kyllästyttyään odottamaan muutosta parempaan.


Keskeiset käsitteet, joilla lännessä kuvaillaan Venäjän lähitulevaisuutta, ovat uusbrežneviläisyys ja pysähtyneisyys. Vielä äskettäin puhuttiin “karhun paluusta”; nyt tehdään jo diagnoosia “heikommasta Venäjästä”. Nämä vertaukset tuskin lupaavat Venäjälle nopeaa edistystä. Toisaalta ne muistuttavat meitä ulkopolitiikan vaikeista ajoista, jolloin konfliktit ja liennytys seurasivat toisiaan.


Center for European Reform -ajatushautomon johtaja Charles Grant katsoo, että “Yhdysvaltain ja Euroopan pitäisi valmistautua toimimaan sellaisen Venäjän kanssa, joka on taloudellisesti yhä suuremmissa vaikeuksissa ja saattaa muuttua yhä riidanhaluisemmaksi”. Venäjä itse ei vältä voimakkaita kannanottoja, ja siksi varoittavia johtopäätöksiä ei voi jättää huomiotta.


Nämä äänenpainot ovat tyystin erilaisia kuin vuosina 2003-2004, jolloin Venäjän ajautumista kauemmas demokratiasta pidettiin väliaikaisena ilmiönä eikä maan hallinnon toimia haluttu tuomita liian kärkkäästi. Vielä erilaisempia ne ovat verrattuna vuosiin 2007-2008, jolloin Venäjän presidentin vaihtumista pidettiin merkkinä tulevasta liberalisaatiosta ja modernisaatiosta.


Vastattavanamme on kysymys, millainen kumppani nykyisenlainen Venäjä voi lännelle olla.


On lännen päättäjien vuoro sanoa sanottavansa. He voivat toki jatkaa asioiden hoitamista entiseen malliin siinä toivossa, että kauppa Venäjän kanssa jatkuu ja että ennalta tuttu Putin on aina parempi vaihtoehto kuin epävakaa Venäjä. He voivat toistella mantraa, jonka mukaan lännen ja Venäjän suhteissa on “käyttämätöntä potentiaalia”.


Vaihtoehtoisesti lännen johtajat voivat myöntää, että käsillä on ongelma. Halusimmepa tai emme, EU:n on ryhdyttävä suojautumaan korruptiota valvovan Transparency International -järjestön lahjusindeksin (Bribe Payers Index) ykköspaikkaa pitävän valtion korruptiolta ja varmistettava, että eurooppalaisista säännöistä ei tingitä “pragmatismin” nimissä.


EU-johtajien tulisi tunnustaa, että unionin ja Venäjän poliittiset tavoitteet yhteisessä naapurustossaan – olipa kyse Valko-Venäjästä tai jäätyneistä konflikteista – ovat keskenään ristiriidassa siitä huolimatta, kutsuvatko osapuolet toisiaan strategisiksi kumppaneiksi vai eivät. Heidän olisi myönnettävä, että yhteistyö on väline ongelmien ratkaisemiseen, ei poliittinen tavoite sinänsä.


Tämä on helpompaa, kun lännessä on muodostumassa Venäjästä totuudenmukainen kuva ja kun venäläiset itse osoittavat yhä vähemmän luottamusta sitä järjestelmää kohtaan, jossa heidän on – toistaiseksi – elettävä.