Mies Moskovasta
Helsingin Sanomat
Pekka Hakala

Yritykset pelastaa Neuvostoliitto kariutuivat tasan 20 vuotta sitten. Nyt raunioille jäänyt Venäjä uhkaa kuihtua kehitysmaaksi, sanoo tutkija Arkadi Mošes.


Venäjällä järjestetään tänä vuonna parlamenttivaalit ja ensi vuonna äänestetään presidentistä. Parlamenttivaalien voittajaksi nousee valtapuolue Yhtenäinen Venäjä valtavalla äänivyöryllä. Presidentiksi valitaan joko pääministeri Vladimir Putin tai se, jota pääministeri ennen vaaleja kertoo tukevansa.


Kansa siis on manipuloitu ja peloteltu, ja osa vaihtoehdoista on kielletty. Ja ellei tämä riitä, voidaan vaalitulos aina väärentää parilla napin painalluksella. Miksi ihmeessä ylipäätään äänestetään?


“Koska hallinto tarvitsee laillistamisen, ja tämä legitimaatio tulee kansalta vaalien kautta”, sanoo ohjelmajohtaja Arkadi Mošes, 44, työpaikallaan Ulkopoliittisessa instituutissa Helsingin Katajanokalla. “Vallanpitäjät muistavat, kuinka neuvostohallinto romahti. Jos sallitaan pikkujuttuja… Jos padossa on vuoto etkä tuki sitä, vuodot lisääntyvät, pato murtuu ja tulva huuhtoo sinut mennessään.”


Pato murtui, ja tulva huuhtoi Neuvostoliiton mennessään, kun vanhoillisten toimeenpanema vallankaappausyritys epäonnistui elokuussa 1991.


“Viha ja turhautuminen”, Mošes muistelee tunteitaan elokuisena maanantaiaamuna, jolloin hän avasi television asunnossaan Moskovan esikaupungissa ja ruutuun ilmestyi kaapparikomitean vapiseva keulahahmo Gennadi Janajev.


“Ensimmäinen sokki kesti viisi kuusi tuntia”, Mošes muistelee. “Aluksi minulla oli voimakas tunne, että tässä voi käydä huonosti. Ei niin, että ‘palattaisiin Neuvostoliittoon’, sillä Neuvostoliitto oli yhä koko ajan läsnä. Tapahtumia ei pidä tarkastella tämän päivän vapauksien tasolta. Kaikki vapaus rajoittui siihen, että olit enemmän tai vähemmän vapaa valitsemaan, olitko kommunistisen puolueen tai sen nuorisojärjestön jäsen.”


Ensi tyrmistyksen jälkeen Mošes alkoi uumoilla, etteivät kaapparit onnistu. “Iltapäivällä, kun näin sadattuhannet ihmiset todella vihaisina kadulla, tiesin, että heidän olisi hyvin vaikea pysyä vallassa.”


Kaapparipapat pistettiin pian telkien taakse, ja vapaudet lisääntyivät. Kansainvälisistä suhteista väitellyt Mošes jätti myöhemmin työt Neuvostoliiton tiedeakatemian instituutissa ja lähti ulkomaille. Vuonna 2002 hän päätyi Suomeen. Nykyisin koko viisihenkisellä perheellä on sekä Suomen että Venäjän kansalaisuus.


“Suomi on minulle hyvä maa, koska pidän luonnosta, kävelemisestä, onkimisesta, pikku kuntoilusta. Tämä on niin lähellä elämää Venäjällä kuin lännessä voi päästä, siksi tulin ja siksi pysyn.”


Mošesin Suomen-vuosien aikana Venäjä on alkanut näyttää yhä enemmän edeltäjältään, autoritaariselta yhden totuuden maalta. Mikä Venäjä on, ellei Neuvostoliitto, joka on vain vähän kutistunut ja saanut lyhyemmän nimen?


“Venäjä on aivan toinen maa kuin Neuvostoliitto”, Mošes sanoo. “Muutos on niin dramaattinen, niin syvä ja perustavaa laatua oleva, että on täysin järjetöntä verrata tämän päivän Venäjää Neuvostoliittoon sen paremmin analyyttisessä mielessä kuin tunteiden tasollakaan.”


“Ensinnäkin meillä on nyt globaali talous. Venäjää ei taloudellisesti voisi olla olemassa, ellei se harjoittaisi vientiä ja tuontia.”


“Toiseksi Venäjä ei ole sotalaitos, Neuvostoliitto oli. Tämän päivän Venäjä on erilainen, koska olisi aika vaikeaa militarisoida yhteiskuntaa uudelleen.”


“Kolmanneksi ideologia on kuollut, käytännössä kaikki ideologiat ovat kuolleet, etkä voi ajaa niitä takaisin ihmisten päihin. Kun nyt näemme nationalismin kasvavan, niin onhan se huolestuttavaa, mutta siitä ei voida päätellä, että nämä nationalistiset aatteet voitaisiin siirtää ihmisten päihin korvaamaan vanhaa kommunistista ideologiaa.”


“Ja lopuksi yhteiskunnan itsensä muutokset ovat perustavaa laatua. Kollektiivisuus on riisuttu Venäjän yhteiskunnasta. Selviätkö elämästä tekemällä töitä, nousemalla vastarintaan, lahjomalla virkamiehen – se on oma asiasi. Totta on, että verkostoja yhä riittää: ammatillisia verkostoja, rikollisia verkostoja, ystävien verkostoja. Mutta se on aivan toista kuin se kollektiivinen eetos, joka vallitsi Neuvostoliitossa.”


Uskotaan. Mutta sehän ei tarkoita, että Venäjä olisi demokraattinen, hyvin hallittu ja toimiva markkinatalous tai edes matkalla sellaiseksi. Monien tutkijoiden mukaan Venäjä on hybridi eli yhteiskunta, jossa useat aikakaudet ja niiden pelisäännöt ovat voimassa yhtä aikaa. Tämähän näkyy valtion symboleissakin: kansallishymni Neuvostoliitolta, vaakuna tsaarilta ja lippu vuoden 1917 vallankumousta edeltäneeltä Aleksandr Kerenskin porvarilliselta väliaikaishallitukselta.


Mošes hyväksyy määritelmän mutta haluaa täsmentää sitä. Hänen mukaansa Venäjän transitio, siirtyminen yhteiskuntajärjestelmästä toiseen, on keskeytetty.


“Transitio oli meneillään ensimmäiset kahdeksan vuotta, mutta sitten päätettiin, että pysäytetään se ja puretaan monia uudistuksia, jotka oli tehty 1990-luvulla. Hybridivaltio säilöttiin ja saatiin näyttämään luonnolliselta.”


Mošes vertaa tätä valtiotekelettä luonnon hybrideihin, kahden tai useamman eri lajin risteymiin.


“Ne eivät näytä luonnollisilta, eivätkä ne lisäänny.”


Hybridivaltion syntyyn johtanutta politiikkaa on kutsuttu tämän linjan pääarkkitehdin mukaan putinismiksi.


Putinismiin on kuulunut neuvostosymboliikan lisäksi voimakas suurvaltaretoriikka uhopuheineen, jotka ovat uponneet hyvin äänestäjäkuntaan.


“Monet hävisivät uudistuksissa”, Mošes huomauttaa. “He odottavat vaistonvaraisesti viestiä, että asiat voidaan palauttaa ennalleen.”


Tutkijalla on näille toiveikkaille ikävä uutinen: “Vanhat imperiumit eivät koskaan palaa.”


“Pelkään, että jos Venäjä ei muutu modernimmaksi, se alkaa muistuttaa yhä enemmän kolmannen maailman maata. Tämän voi sanoa jo tapahtuvan: 20 vuodessa Venäjän riippuvuus raaka-aineiden viennistä on kasvanut merkittävästi.”


“On syntynyt rakenne, jossa on tietty määrä älyttömän rikkaita ja suuri enemmistö, joka ei ole alkuunkaan rikas – unelma, että Venäjälle syntyisi varakas keskiluokka, ei ole toteutunut. Vallan keskittyminen on tyypillistä kehitysmaalle. Sama polarisaatio tapahtuu koulutusjärjestelmässä, emmekä tiedä, mikä on terveydenhuollon tulevaisuus. Korruptio on jo kolmannen maailman huonomman puoliskon tasoa.”


Kehitysmaasta Venäjän erottavat Mošesin mukaan lähinnä menneisyyden saavutukset. “Venäjä on ylpeä voitostaan toisessa maailmansodassa ja Juri Gagarinin avaruuslennosta.”


Kehitysmaaongelmien lisäksi Venäjää ovat riivanneet myös sellaiset katoavan imperiumin ongelmat kuin sodat. Kahden Tšetšenian-sodan jälkeen Pohjois-Kaukasiasta on tullut väki- ja mielivallan pesä.


“Venäjän vartalon märkivä haava, joka ei parane”, Mošes sanoo Kaukasiasta. “Ensin yritettiin sotaa, eikä se auttanut. Nyt yritetään taloudellista tukea, myös huonolla menestyksellä.”


Tästä “märkivästä haavasta” Mošes ajautui tänä keväänä kunnon riitaan arvosteltuaan Uuden Suomen verkkohaastattelussa käräjäoikeuden vapauttavaa tuomiota Mikael Storsjölle. Ihmisoikeusaktivisti Storsjötä syytettiin tšetšeenipakolaisten salakuljetuksesta Suomeen. Mošes sai niskaansa sen verran kiukkuista palautetta, ettei halua palata koko aiheeseen.


Haluaako hän olla vaiti, koska tietää olevansa väärässä? Harvemminhan vainoa pakeneva laillisesti pääsee liikkumaan.


“Niin kauan kuin turvapaikkakäytännöt ovat erilaisia eri maissa, se tarkoittaa, ettei ole mitään yleismaailmallista turvapaikkalakia”, Mošes sanoo.


Muutoin moskovalaistutkijan elämä Suomessa on sujunut leppoisasti. Kotipuolessa käydessään Mošes aina huomaa, kuinka Venäjä on muuttunut.


“Moskova on kuin toinen Lontoo, hektinen, kaikki ovat tekemässä rahaa tai yrittämässä selviytyä. Nykyvenäläiset ovat rationaalisia ihmisiä”, hän sanoo.


“Mutta kun sitten seison Leningradin-aseman laiturilla Moskovassa ja tiedän, että lompakosta on pidettävä huolta eikä ulos pidä lähteä ilman passia, niin en välitä. Ei haittaa, jos ei ole juoksevaa vettä. Viime kesänä olin Moskovassa helteiden ja metsäpalojen aikaan. Aika kamalaa, mutta kun tulen sinne, ajattelen, että tätä on elämä Venäjällä ja tämän läpi on mentävä.”