Hädällä tahkotaan rahaa
Aamulehti
Vilma-Lotta Lehtinen

Utrikespolitiska institutets programdrektör Mika Aaltola gav i en intervju för tidningen Aamulehti 23.3. sin syn på humanitärt bistånd.

 

Hätäapu on miljoonien bisnes, jota käytetään liian herkästi laastarina globaalin epätasa-arvon haavojen päällä. Kriisiin ajautuneet alueet tarvitsevat ennen kaikkea pitkäjänteistä kehittämistä.
Puheenaihe

Kuvat kärsivistä ihmisistä ja katastrofien runtelemista alueista ovat kaikille tuttuja. Niiden avulla humanitaariset avustusjärjestöt keräävät varoja kriisialueilla elävien ihmisten auttamiseen. Ja kukapa ei hellittäisi kukkaronsa nyörejä inhimillisen hädän edessä?

Hätäapua perustellaan ylevillä aatteilla ja globaalilla solidaarisuudella, mutta se on myös poliittisesti ja taloudellisesti värittynyttä toimintaa.

Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelman johtaja, dosentti Mika Aaltola muistuttaa, että humanitaarinen avustustoiminta kietoutuu valtaan, joten toiminnalla on aina poliittisia kytköksiä.

– Valtiot antavat suuren osan ruoka-avusta. Kun Pohjois-Koreaan piti nälänhädän aikana viedä ruokaa, Yhdysvallat halusi, että ruokasäkeissä on Amerikan lippu. Pohjois-Korea ei suostunut, joten apu jäi toimittamatta. Asiat, joita humanitarismin avulla tehdään, ovat suuria poliittisen vaikuttamisen maailmassa.

Esimerkiksi Punainen Risti pyrkii toiminnassaan puolueettomuuteen, jolla halutaan erottaa siviilit sotilaallisista tahoista. Silti se ei voi toimittaa Syyriassa apua kapinallisalueille, koska sillä ei ole Syyrian valtion lupaa. Toisaalta esimerkiksi Darfurin kriisissä on toiminut avustusjärjestöjä, jotka ajavat kapinallisten tavoitteita tai Darfurin itsenäistymistä.

– Se on uutta, perinteisesti humanitaarisen avun toimittamisessa ei ole haluttu ottaa poliittisia puolia. Herää myös kysymys siitä, mikä on järjestöjen oikeutus tukea mitäkin poliittisia päämääriä.

Ristiriitoja syntyy, kun apua toimitetaan aseellisten konfliktien alueille. Humanitaarisen avustamisen puolueettomuuden idea jää herkästi valtapoliittisen pelin jalkoihin.

– Esimerkiksi suomalainen kriisinhallinta perustuu kokonaisvaltaisuuden ajatukseen, jossa siviilit ja sotilaallinen kriisinhallinta niputetaan. Jos avustusjärjestö työskentelee Afganistanissa, avustustyöntekijöillä on satelliittipaikantimet, joiden avulla sotilaat tietävät, missä liikutaan. Humanitaarisille järjestöille kokonaisvaltaisuuden hyväksyminen tarkoittaa puolueettomuuden menetystä.

Afganistanin Nato-operaatiossa esimerkiksi Lääkärit ilman rajoja -järjestö on joutunut ahtaalle.

– He ovat halunneet perustaa Etelä-Afganistaniin sairaalan, joka ei olisi Naton alaisuudessa. Nato ei ole sallinut tätä, Aaltola kertoo.

Miten avustusjärjestö sitten menestyy kansainvälisesti? Keräämällä rahaa, ja kilpailu siitä on kovaa.

– Ihmiset lahjoittavat nähdessään tietynlaista kärsimystä. Kriisejä markkinoidaan valitettavan usein kuvin, joilla luodaan stereotyyppinen kuva avuntarvitsijoista.

Heidät siis kuvataan kärsivinä, kaukaisina “toisina”, joita avustavat hyveelliset ja jalot länsimaiset. Näin rahaa kerätään kolmatta maailmaa uhriuttamalla. Onneksi osa järjestöistä on pyrkinyt muuttamaan kuvaa passiivisista avustettavista.

Aina raha ei ratkaise ongelmia. Esimerkiksi Haitin maanjäristyksen jälkeen avustusjärjestöt keräsivät miljoonia, mutta kolme vuotta katastrofin jälkeen maa on edelleen riippuvainen hätäavusta.

– Sinne lähdettiin kuin soitellen sotaan. Suuri määrä järjestöjä toimi vaikeissa olosuhteissa, eikä apua koordinoitu, Aaltola selittää.

Avain kriisialueiden kehittämiseen ei ole vain välitön kriisiapu, vaan kestävä yhteiskunnallinen kehitys.

– Humanitarismia voidaan kritisoida lyhytjänteisyydestä. Monet avustusjärjestöt haihtuvat kriisialueelta, kun mediahuomio on hävinnyt. Täytyy kunnioittaa niitä järjestöjä, jotka tekevät pitkällä tähtäimellä töitä alueiden kehittämiseksi. Noin 70 prosenttia kriisiavusta tulee paikalliselta tasolta, ja pienempi osa näkyviltä, kansainvälisiltä avunantajilta.

Ongelmana on, että ihmiset antavat mieluummin rahaa välittömän kärsimyksen lievittämiseen kuin pitkäjänteisiin kehityshankkeisiin.

Humanitaarinen hätäapu nostaa väkisin kysymyksen myös siitä, kenellä on vastuu konfliktin tai katastrofin runteleman maan nostamisesta takaisin jaloilleen. Periaatteessa tehtävä kuuluu valtiolle, mutta yhteiskunnan hajotessa sen hoitaminen ei ole yksiselitteistä.

Silloin näyttämölle astuvat kansainväliset instituutiot, kuten YK, sekä avustusjärjestöt ja muut valtiot. Avustusjärjestöjen raportointi avun perille toimittamisesta on monenkirjavaa.

– Valtioiden ja instituutioiden kenttää on helpompi mitata, esimerkiksi YK ja EU raportoivat säännöllisesti. Tilastoista puuttuvat kuitenkin usein kansalaisjärjestöjen rahavirrat, Aaltola selventää.

Hätäavun merkitystä kriisien välittömässä helpottamisessa ei voi kiistää. Herää kuitenkin kysymys siitä, onko inhimillisen hädän keppihevosella ratsastaminen vain länsimaalaisten keino vaientaa kolkuttava omatuntonsa silloin, kun tahtoa kriisialueiden pidempiaikaiseen tukemiseen ei löydy.