Monenkeskisyys vahvistaa ilmastopolitiikkaa
Helsingin Sanomat

Puhtaasti kotimaiseen politiikkaan perustuvat tavoitteet ovat hyvin todennäköisesti vähemmän kunnianhimoisia kuin kansainvälisesti sovitut.

ANNA KORPPOO KIRJOITTAJA ON ULKOPOLIITTISEN INSTITUUTIN TUTKIJA.

Vaikka Cancúnin ilmastokokouksessa joulukuussa saavutettu poliittinen konsensus loi uutta toivoa globaalista ilmastosovusta, vuonna 2012 päättyvän Kioton sopimuksen ensimmäisen tavoitekauden jatkosta ei tehty päätöksiä.

Cancúnin sovinto saattaakin viitoittaa tietä kohti vapaaehtoisuuteen perustuvaa ilmastosopimusjärjestelmää. Ympäristön kannalta tärkeää tässä tapauksessa on aidosti monenkeskisen järjestelmän ohjaus ja valvonta.

Kehitysmaiden ryhmälle Kioton oikeudellisesti sitovat tavoitteet ovat symbolisesti tärkeitä. Niitä pidetään todisteena siitä, että teollisuusmailla on tärkein rooli ratkaistaessa ilmasto-ongelmaa, jonka synnystä ne ovat vastuussa.

Teollisuusmaiden ryhmässä Kioton pöytäkirjan ensimmäistä kautta pidettiin väliaikaisratkaisuna ja jatkolle asetettiin ehdoksi sopimuspohjan laajentaminen. Yhdysvallat irrottautui Kioton sopimuksesta jo vuosia sitten, koska sopimus ei sido kaikkia suuria päästöjen aiheuttajia. Cancúnissa samalle tielle lähtivät Japani ja Venäjä.

Kansainvälisiä ympäristösopimuksia vertailtaessa Kioton pöytäkirja sijoittuu velvoittavuudessaan kärkipäähän: siihen sisältyy yksityiskohtainen rankaisujärjestelmä velvoitteistaan lipsuville teollisuusmaille.

Kioton pöytäkirjan tulevaisuus näyttää erittäin epävarmalta, vaikka neuvotteluprosessia päätettiinkin Cancúnissa jatkaa, jotta kehitysmaaryhmä saatiin mukaan sopuun. Kokoukseen osallistuvien keskinäisellä päätöksellä vahvistettavat päästötavoitteet vaikuttavat huomattavasti todennäköisemmältä lopputulokselta kuin Kioton toisen tavoitekauden oikeudellisesti sitovat päästöjen vähennystavoitteet.

Cancúnin sopimuksen seurauksena onkin mahdollista, että kansainvälinen ilmastopolitiikka ottaa askeleen kohti vapaaehtoisempaa järjestelmää.

Kansalliseen tasoon perustuva järjestelmä saattaa nyt olla paras saavutettavissa oleva ratkaisu, joka mahdollistaa laajemman osallistumisen ilmastosopimukseen. Järjestelmän ongelmana on kuitenkin se, että päästöjen vähentämisen tavoitteet jäävät liian vaatimattomiksi.

Kööpenhaminan ilmastokokouksen yhteydessä ilmoitetut kansalliset tavoitteet sallisivat ilmaston lämpenemisen kolmella neljällä asteella. Niillä ei siis vielä saavutettaisi Cancúnissa sovittua kahden asteen tavoitetta, joka perustuu kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n työhön.

Ilmastoneuvotteluissa ei ole keskitytty tänä vuonna päästötavoitteiden tasoon. Tämä arka kysymys on jäänyt muiden vaikeiden aiheiden jalkoihin. Niitä ovat muun muassa järjestelmän rahoitus sekä kehitysmaiden toimista raportointi.

Päästövähennysten tavoitteista on vaikea keskustella ennen kuin sopimusjärjestelmän säännöt ovat selvillä. Nykyinen, kahteen neuvotteluraiteeseen – ilmastonmuutoksen puitesopimukseen ja Kioton pöytäkirjaan – perustuva järjestelmä on lisäksi omiaan kääntämään huomion raiteiden välisen dynamiikan selkiyttämiseen. Tämä vie huomion pois varsinaisista päästöjen vähennystavoitteista.

Kansalliseen tasoon perustuvan järjestelmän vaarana on, että vapaaehtoisuutta sovelletaan paitsi sitoumusten täyttämiseen myös päästöjen vähentämiseen liittyvien tavoitteiden määrittelyyn. Puhtaasti kotimaiseen politiikkaan perustuvat tavoitteet ovat hyvin todennäköisesti vähemmän kunnianhimoisia kuin kansainvälisellä neuvotteluareenalla sovitut.

Jos kukin hallitus päättää erikseen siitä, minkälainen sitoumus on kansallisesti hyväksyttävä, vapaamatkustajuuden riski kasvaa, sillä monet maat pyrkivät luultavasti turvaamaan kansainvälisen kilpailukykynsä sitoutumalla mahdollisimman vaatimattomiin päästörajoituksiin. Monenkeskisyyden aiheuttama paine onnistui jossain määrin vähentämään tällaista käyttäytymistä Kioton sopimuksesta seuranneen taakan jaossa.

Monet neuvotteluosapuolet ovat vaatineet, että sitoumusten määrittelyssä käytettävistä yhteismitallisista kriteereistä on sovittava, jotta taakan jaosta tulisi aiempaa tasapuolisempi. Tämä mahdollistaisi päästösitoumusten vertailun ja vähentäisi siten riskiä, että maat “kilpailevat” heikoimmasta päästötavoitteesta.

Tällaisista tekijöistä, esimerkiksi päästövähennyksen hinnasta ja kansantalouden maksukyvystä, on kuitenkin erittäin vaikea päästä poliittiseen sopimukseen.

Myös vapaaehtoisuuteen pohjautuva järjestelmä voi luoda taloudellisia kannustimia päästöjen vähentämiseen. Jos päästösitoumuksista onnistutaan sopimaan tarpeeksi kunnianhimoisesti, ollaan jo pitkällä.

Cancúnin kokouksen jälkeen vaikuttaa siltä, että ilmastosopimuksen monenkeskisyys on toistaiseksi voimissaan. Se saattaa kuitenkin muuttaa muotoaan.

Vaikka vapaaehtoisuus lisääntyisi ja päästösitoumuksien kansainvälisestä pakotteista luovuttaisiin, ympäristön kannalta tarpeeksi kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ei ole mahdollista saavuttaa ilman monenkeskistä päätöksentekoa. Parhaassa tapauksessa se valvoo tavoitteiden riittävyyttä vahtikoiran tavoin.