Kyllä se unioni johonkin pystyy
Helsingin Sanomat
Pekka Hakala

Utrikespolitiska institutets direktör Teija Tiilikainen analyserade i Helsingin Sanomat 9.2. budgeten som EU godkände i Bryssel för åren 2014-2020.

 

Länk till artikeln i Helsingin Sanomats e-tidning, s. A 10

 

Täysin järjettömän budjetin laatiminen järjenvastaisin menetelmin antaa markkinoille myönteisen signaalin.

Brysselistä on kuulunut useita uutisia: Euroopan unioni leikkaa rahoituskehystään kymmenillä miljardeilla, Tanska on saamassa 134 miljoonan euron vuotuisen maksunpalautuksen, ja Suomi on onnistunut saamaan maatalouskirjekuoren, joka onkin sata miljoonaa euroa paksumpi kuin vielä äskettäin kuviteltiin.

Hetkinen, siis mikä kehys, kirjekuori ja palautus? Onko tässä touhussa mitään järkeä?

”Ei”, vastaa tohtori Teija Tiilikainen Ulkopoliittisesta instituutista.

”Pääministeri Jyrki Kataisella on tähän hyvä kanta: ei ole”, kertoo Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtaja Juhana Aunesluoma Helsingin yliopistosta. ”Olen Kataisen kanssa samaa mieltä.”

Molempien asiantuntijoiden mukaan järjettömyys osoittaa, että järjestelmä ei toimi. Eli Tiilikaisen sanoin: ”Budjetin rakentaminen ei heijasta mitään yhteisymmärrystä siitä, mihin yhteisiä rahoja pitäisi käyttää.”

 

Vielä parikymmentä vuotta sitten unionia saattoi huoletta sanoa maailman suurimmaksi maatalouskassaksi, sillä neljä viidennestä sen budjetista kului maataloustukiin. Nykyisin maatalous on jäänyt kakkoseksi. Unioni käyttää lähes puolet rahoistaan komission termein ”kestävään kasvuun ja työllisyyteen” – mitä ikinä se onkaan. Luultavasti juuri sitä, josta Suomessakin kuullaan tämän tästä sanottavan, että ”hankkeeseen on saatu myös EU-rahaa”.

Sodan jälkeen perustetusta Ranskan, Saksan ja neljän niiden naapurimaan hiili- ja teräsyhteisöstä on kasvanut vuosien varrella kummallinen—niin mikä?

”Keskustelussa ei aina ymmärretä, että EU ei ole liittovaltio, valtioliitto eikä valtioiden välinen yhteistyöelin”, sanoo Aunesluoma.

”Unioni on omanlaisensa järjestelmä.”

Omanlaisensa järjestelmä on laajentunut unioniksi päätöksillä, jotka ovat aina vaatineet kaikkien jäsenten yksimielisyyden.

”Mitään vanhaa ei ikinä karsita, ja tuloksena on sillisalaatti, jonka pelisäännöt ovat huonot”, Tiilikainen sanoo.

”Nyt olisi suuremman uudistuksen tarve kuin poliittisesti on mahdollista tehdä.”

Eräs keino muuttaa unionin kieroutunutta rahoituskäytäntöä olisi antaa sille rahanjaon selkeiden pelisääntöjen lisäksi verotusoikeus. Unioni siis keräisi valtioiden jäsenmaksujen sijaan veroa suoraan kansalaisilta.

”Vaatisi tosi pitkän prosessin, jotta sellaiseen päästäisiin”, sanoo Aunesluoma. ”Jos unionilla olisi verotusoikeus ja se tasoittaisi aidosti ja tehokkaasti tuloeroja unionin sisällä, kyseessä ei olisi enää nykyisenlainen EU. Se muistuttaisi aika paljon fiskaalista liittovaltiota.”

”Missä muodossa verotusoikeus tulisi?” Tiilikainen pohtii.

”Se voisi olla tuloja lisäävän tekniikan sijasta korvaava tekniikka, jossa jokin osa unionin budjetista rahoitettaisiin keräämällä varat suoraan kansalaisilta. Silloin heille tulisi enemmän omistamisen tunnetta, lisää halua vaikuttaa siihen, mihin rahoja käytetään. Mutta onko unionilla demokraattisia mekanismeja vaikuttamisen kanavointiin?”

Selvää taitaa olla, että tällaiseen vero-EU:hun kaikki nykyiset jäsenet eivät haluaisi mukaan. Mutta toisaalta: unionissa on jo nyt enemmän kuin kahden kerroksen väkeä. Toiset ovat mukana eurossa, toiset viisumivapaassa Schengen-alueessa, ja jotkut ovat yhteisestä turvallisuuspolitiikasta innostuneempia kuin toiset.

”Unioni on sisäisesti eriytynyt jo nyt, ja tulevaisuudessa eritasoiset integraation piirit vain korostuvat”, Aunesluoma arvelee.

Yhteisö on sen verran valuvikainen, että sen haukkuminen on helppoa. Tarkemmin ajatellen siitä löytyy kyllä hyviäkin puolia.

”Budjettihan on ihme itsessään”, Aunesluoma sanoo. ”Sen tekeminen edellyttää Kroatia mukaan lukien 28 neuvotteluosapuolen yksimielisyyttä ja vielä niiden parlamenttien hyväksyntää. On jonkinasteinen saavutus, että budjetti syntyy.”

Seitsemän vuoden rahoitusraamin vääntäminen on siis paitsi järjetön prosessi myös positiivinen signaali, ainakin rahoitusmarkkinoille. Näkevätpähän, että kyllä se EU johonkin pystyy.