Raimo Väyrynen
Aamulehti, Turun Sanomat
Miten ojentaa ydinkokeitaan jatkavaa Pohjois-Koreaa? Eräs tapa on tukkia maan eliitin hämärät kansainväliset rahakanavat.
Pohjois-Korea teki toisen ydinkokeensa. Lokakuussa 2006 tehty ensimmäinen räjäytys oli voimaltaan yhden kilotonnin luokkaa, nyt toteutettu koe kymmenkertainen. Nykyisin mitoin se oli edelleen pieni paukku, mutta vastasi kuitenkin elokuussa 1945 Japaniin pudotettujen atomipommien tuhovoimaa.
Pohjois-Korean ensimmäinen ydinkoe sai YK:n turvallisuusneuvoston tuomitsemaan sen ja toteuttamaan talouspakotteita. Neuvoston päätöslauselma 1 718 myös kielsi Pohjois-Korealta kokeet mannertenvälisen kantomatkan ohjuksilla.
Pohjois-Korea uhmasi kieltoa: viime huhtikuun alussa se teki ilmeisesti epäonnistuneen kokeen ballistisella ohjuksella. Turvallisuusneuvosto tuomitsi teon yksimielisesti ja tiukensi vuonna 2006 aloitettuja talouspakotteita.
Jo tuolloin Pohjois-Korea ilmoitti kostavansa pakotepäätöksen uudella ydinkokeella. Nyt räjäytettyä paukkua osattiin siis odottaa. Kun olin toissaviikolla Etelä-Koreassa, asiantuntijoiden yksimielinen kanta oli, että toinen ydinkoe oli tulossa. Kyse oli vain siitä, milloin ja miksi.
Ensimmäisen selityksen mukaan koe liittyy Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen suhteeseen, toisen selityksen mukaan maan sisäpolitiikkaan.
Pohjois-Korean pääkaupunki Pjongjang ei ole ollut tyytyväinen kuuden valtion ryhmään, jossa on keskusteltu sen ydinasepolitiikasta. Ryhmää vetää Kiina, muita jäseniä ovat Pohjois-Korean lisäksi Yhdysvallat, Japani, Venäjä ja Etelä-Korea.
Muutamasta edistysaskeleesta huolimatta ryhmän kokonaistulos on ollut olematon Pohjois-Korean haluttomuuden vuoksi. Se on pyrkinyt hajottamaan viiden maan rintamaa ja on siinä osaksi onnistunut, koska Kiina ja Venäjä eivät halua täysin eristää Pohjois-Koreaa.
Nyt Pjongjang on vetäytynyt ryhmän toiminnasta, kuten jo aikaisemmin Kansainvälisestä atomienergiajärjestöstä (IAEA) ja ydinaseiden leviämisen kieltävästä sopimuksesta (NPT).
Kiinalla ja Etelä-Korealla on erityinen asema Korean niemimaan konfliktissa. Ne ovat Pohjois-Korean rajanaapureita, ja Pohjois-Korean sortuminen aiheuttaisi pakolaisvirtoja ja muuta epävakautta.
Etelä-Korea haluaa niemimaan yhdistymistä ja on valmis maksamaan siitä kovankin taloudellisen hinnan. Sille sopisi asteittainen yhdistyminen. Pulmana on, kuinka rangaista Kim Jong-ilin diktatuuria pahoista teoistaan kaatamatta Pjongjangin hallitusta.
Ongelmalla on myös humanitaarinen ulottuvuutensa. Viime vuosien poliittisiin paketteihin on kuulunut polttoaineiden ja elintarvikkeiden toimituksia Pohjois-Korealle vastineeksi hyvästä käytöksestä. Poliittista vastinetta avulle ei ole juuri tullut, mutta tavallinen pohjoiskorealainen on siitä hieman hyötynyt, vaikka puolue-eliitti ja armeija ottavatkin avusta tuntuvan osan. 1990-luvun lopulla kaksi miljoonaa pohjoiskorealaista kuoli nälkään ja tauteihin, eikä inhimillisen katastrofin haluta toistuvan.
Pohjois-Korea pyrkii hajottamaan viiden neuvottelukumppaninsa rintamaa ja luomaan erityissuhdetta Yhdysvaltoihin, jota Pjongjangissa pidetään suurimpana turvallisuusuhkana.
Miltei perverssillä tavalla Pohjois-Korean johto ajattelee, että hankkimalla ydinaseen ja kyvyn iskeä Yhdysvaltoja vastaan se saavuttaa poliittisen tasavertaisuuden ja mahdollisuuden neuvotteluihin nykyisen pakotepolitiikan sijasta.
Se merkitsee, ettei Pjongjang missään tapauksessa ole valmis luopumaan ydinaseistaan. Arvioiden mukaan Pohjois-Korealla on nyt 40 kilogrammaa asekelpoista plutoniumia, joka riittää 7-8 ydinräjähteeseen. Maa on ilmoittanut käynnistävänsä uudelleen plutoniumia tuottavan ydinreaktorinsa Yongbonissa.
Pohjois-Korealla on toimintakelpoisia taktisia ydinaseita, joiden kantomatka ulottuu Etelä-Koreaan ja ehkä Japaniin. Mannertenvälisiä ohjuksia sillä ei toistaiseksi ole. Siltä puuttuu myös kyky pienentää ydinräjähteensä ohjusten kuljetettaviksi. Pohjois-Korean ydinase ei siis ole lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka naapurimaille, vielä vähemmän Yhdysvalloille, mutta pyrkimys siihen on ilmeinen.
Toinen selitys Kim Jong-ilin ydinasepolitiikalle liittyy sisäpolitiikkaan. Johtaja itse on ilmeisesti sairas, ja on ratkaistava seuraajakysymys. Vallan pysymiseen perheessä tarvitaan armeijan suostumus. Armeija on vanhan vallan viimeinen linnake; sen lahjomiseen on käytetty huomattava osa maan niukoista voimavaroista, jopa kansan kustannuksella.
Varustelupolitiikallaan Kim Jong-il haluaa osoittaa kenraaleille, että myös hänen seuraajansa, nuorin poikansa Kim Jong-un, jatkaa kovaa linjaa ja pitää heistä hyvää huolta.
Sotilaalliset iskut Pohjois-Korean ydinlaitoksiin ovat poissuljettu vaihtoehto. Ne aiheuttaisivat Kaukoidässä kaaoksen, jota kukaan ei pystyisi hallitsemaan. Taloudellisten pakotteiden tiivistäminen ja diplomatia ovat ainoat vaihtoehdot.
Mutta diplomatia ei voi toimia, ellei Pohjois-Korea ole yhteistyöhaluinen. Pjongjang ehkä odottaa Barack Obaman hallinnolta aivan uutta poliittista avausta, mitä tuskin on tulossa.
Jos Washington tekee myönnytyksiä tällä alalla, ne kohdistuvat todennäköisemmin Iraniin olettaen, että se todella haluaa neuvotella omista ydinasesuunnitelmistaan.
Pakoteruuvia voidaan kiristää, mutta siinä ei ole enää monta kierrosta jäljellä. Mahdollista on estää entistä tehokkaammin Pohjois-Korean eliitin kansainväliset rahavirrat.
Kim Jong-ilin hallinto on luonut hämärien kansainvälisten taloussuhteiden verkon, jonka kautta maahan saadaan ylellisyystuotteita. Kanavat pitäisi pystyä sulkemaan. Pohjoiskorealaiset pankkitilit esimerkiksi Macaossa tulisi saada entistä tarkempaan syyniin.
Yhdysvaltojen käynnistämä ydinmateriaali- ja ohjuskaupan valvontajärjestelmä tarjoaa mahdollisuuden tarkastaa aluksia, joiden arvellaan kuljettavan sotilaallisesti arkaa tavaraa.
Maanantaina YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi yksimielisesti Pohjois-Korean ydinkokeen. Neuvosto jatkanee keskusteluja pakotteiden tehostamisesta.
Muu maailma on yhä turhautuneempi. Pohjois-Korealla ei ole enää yhtään varsinaista ystävää. Jos se turvautuu suoriin sotilaallisiin toimiin naapureitaan vastaan, vastaisku on kova.
Pohjois-Korea uhmaa maailmaa