OSSE bör vänja sig vid att acceptera sig själv

Jos Etyj haluaa pysyä toimivana organisaationa, sen on tultava toimeen hieman muotopuolen peilikuvansa kanssa.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin jäsenvaltioiden korkean tason edustajat kokoontuvat ensi viikolla Kazakstanin Astanaan suunnittelemaan suvaitsevaisuuden edistämistä ja syrjinnän vastaista toimintaa. Kazakstan on Etyjin nykyinen puheenjohtajamaa.

Maata on koko sen itsenäisyyden ajan hallinnut itsevaltaisin ottein presidentti Nursultan Nazarbajev. Maan parlamentissa ei ole ainoatakaan oppositiopuolueen edustajaa, eivätkä yhdetkään maassa järjestetyt vaalit ole täyttäneet Etyjin laatimia vapaiden ja rehellisten vaalien standardeja.

On helppoa ymmärtää, miksi niin monet ihmisoikeusaktivistit vastustivat puheenjohtajuuden myöntämistä Kazakstanille. Etyj otti siinä ison riskin. Riski olisi kuitenkin ollut vielä suurempi, jos puheenjohtajuus olisi evätty, sillä järjestö ei voi pitää suurta osaa jäsenistöstään pysyvästi syrjässä toimintansa johtamisesta.

Kylmän sodan jälkeen Etyj laajeni ripeästi entisiin neuvostotasavaltoihin. Jäsenyyden myöntämisen toivottiin vauhdittavan vasta itsenäistyneiden maiden valtavia taloudellisia, hallinnollisia ja lainsäädännöllisiä uudistuksia.

Arvopohjaisen yhteistyön perusajatuksena oli sitouttaa maat demokraattisiin arvoihin, oikeusvaltion periaatteisiin ja ihmisoikeuksiin. Etyj uudisti myös omia rakenteitaan pystyäkseen tehokkaammin tukemaan suurten uudistusten kanssa painivia jäsenmaita.

Käytännössä Etyjin jäsenvaltiot jaettiin kahteen kategoriaan: vakaat läntiset demokratiat ja entiset sosialistiset maat, joiden demokratisoitumiskehitys oli vielä kesken. Tämä jako heijastui myös järjestön rakenteisiin ja toimintaan.

Vuonna 1991 toimintansa aloittanut Etyjin Demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimisto (ODIHR) – alun perin Vapaiden vaalien toimisto – avusti ainoastaan demokratiakehityksen alussa olevia Etyj-maita. Järjestelyn oli tarkoitus olla väliaikainen: maiden demokratisoituessa toiminta asteittain loppuisi.

Nykyään, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin, monet näistä niin sanotuista transitiomaista ovat yhä kaukana demokratiasta. Demokratiaksi muuttuminen on paljon monimutkaisempaa ja vaikeampaa kuin 1990-luvulla yleisesti uskottiin. Monet Etyj-maat ovat huojuneet jossain autokratian ja demokratian välimaastossa jo vuosikymmeniä.

Etyjin kannalta on ongelmallista, ettei epädemokraattisia jäsenvaltiota voi enää pitää uusina tulokkaina. Väliaikaiseksi tarkoitetut järjestelyt ovat muuttuneet yhä pysyvämmiksi. Suurta osaa jäsenistöstä pidetään vuodesta toiseen toisen luokan jäseninä, jolle ei anneta vastuuta järjestön sisällä. Tämä kehitys heijastuu järjestön nauttimaan luottamukseen.

Tätä taustaa vasten päätös myöntää tämän vuoden Etyjin puheenjohtajuus Kazakstanille oli historiallinen ja hyväksyttävä – siitäkin huolimatta, että maalla on vielä paljon tehtävää ihmisoikeuksien ja demokratian edistämiseksi.

Kazakstan on ollut Etyjin jäsen lähes kaksi vuosikymmentä – kuten lähes kaikki muutkin itsenäistyneet entiset neuvostotasavallat. Yksikään Neuvostoliittoon kuulunut maa ei ole johtanut järjestöä ennen Kazakstania.

Järjestön epäsuorasti harjoittama valikoivuus syö sen uskottavuutta ja sen toiminnan edellytyksiä. Mikäli Etyj haluaa pysyä toimivana 56 jäsenvaltion organisaationa, sen on vähitellen opittava tulemaan toimeen hieman muotopuolen peilikuvansa kanssa.

Todellisuudessa Etyj on jo nykyään jäsenistönsä summa. Sen päätökset tehdään yksimielisesti jäsenvaltioiden kesken, riippumatta niiden demokratisoitumisasteesta. Puheenjohtajavalinnan aiheuttama keskustelu näyttää siis liittyvän enemmän imagoseikkoihin kuin järjestön toiminnan todelliseen sisältöön.

Etyjillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä pluralistisen luonteensa suhteellinen pysyvyys. Parhaimmassa tapauksessa vastuun jakaminen ja luottamuksen osoittaminen edistävät demokratiaa ja ihmisoikeuksia tehokkaammin kuin kahden eriarvoisen jäsenyysluokan ylläpito.