Helsingin Sanomat, Vieraskynä, 2.1.2008
Arkady Moshes
Venäjän ja lännen väliset ristiriidat kärjistyivät vuoden 2007 aikana
niin, ettei vastaavaa ole koettu sitten Belgradin pommitusten keväällä
1999. Useimmat asiantuntijat katsovat kuitenkin, että Venäjän
uskottavuus kiistoissa on nyt aiempaa vahvempi.
Yksi syy on, ettei Venäjän politiikka ole yksisilmäisesti
jarruttamista. Jos Venäjän toimia tarkastellaan tapaus tapaukselta, ei
ole lainkaan helppoa todistaa, että niitä ohjaisi vaistonvarainen
pyrkimys saattaa länsi ahtaalle. Päinvastoin, venäläisten näkemykset
ovat yleensä hyvin perusteltuja.
Katsotaanpa ajankohtaisia teemoja Moskovan näkökulmasta.
Kosovon kysymyksessä Venäjä pitää kiinni YK:n asemasta konfliktinratkaisijana ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen vartijana.
Jos Kosovo itsenäistyy, se ei todennäköisesti kykene elämään omilla
verotuloillaan, kehittämään tehokasta lainsäädäntöä ja
oikeusjärjestelmää eikä takaamaan serbivähemmistön turvallisuutta.
Todennäköinen tulos on epäonnistunut valtio, joka ajautuu pysyvästi
EU:n tai Naton suojelualueeksi.
Koko Balkanin tasapaino voi horjua, ja Kosovosta tulee sekä käytännössä
että juridisesti ennakkotapaus muille etnisiin konflikteihin
taipuvaisille alueille.
Tavanomaisia aseita koskevan TAE-sopimuksen osalta Venäjä katsoo
oikeaksi, että kaikki Nato-maat liittyvät sopimukseen ja noudattavat
sen uusinta versiota. Baltian erivapaus rikkoo yhtäläisen
turvallisuuden periaatteen. Juridisesta näkökannasta riippumatta oletus
perustuu maalaisjärkeen niin kauan kuin nykyiset puolustusrakenteet
pätevät puolin ja toisin.
Jos länsimaat piittaavat vähääkään sopimuksesta ja sen sallimasta
tarkastusjärjestelmästä, niiden pitäisi ratifioida sopimus. Jos ne
eivät piittaa, Venäjän ei ole syytä olla sopimuksen kohtalosta sen
enempää huolissaan kuin muut osapuolet.
Iranin kysymyksessä olennainen käänne tapahtui, kun Yhdysvaltojen
tiedustelu paljasti Iranin lopettaneen ydinaseohjelmansa vuosia sitten.
Enää on vaikea uskoa amerikkalaisten väitettä, jonka mukaan Puolaan
suunniteltuja torjuntaohjuksia ei olisi suunnattu Venäjää vastaan.
Niin tai näin, kansainvälisen yhteisön päähuolen pitäisi olla Iranin
sijaan Pakistanin ydinase, sillä Pakistan on kaksikosta paljon
alttiimpi ääri-islamilaiselle kuohunnalle.
Venäjän ei voida olettaa tukevan ikuisesti entisiä neuvostotasavaltoja
halvalla energialla ja avoimilla markkinoilla. Venäjä haluaa
luonnollisesti saada tuotteistaan kelvon hinnan.
Kaikki puheet ”energia-aseen” käytöstä ovat perusteettomia niin kauan
kuin Venäjä ostaa luonnonvaroja Keski-Aasiasta yhä kovempaan hintaan
mutta myy tavaraa entisille alusmaille paljon halvemmalla kuin
Keski-Eurooppaan.
Useimpia näistä argumenteista on vaikea tyrmätä. Länsi voi säilyttää
uskottavuutensa ja välttää syytökset kaksinaismoralismista vain
johdonmukaisin toimin.
Ensiksi on myönnettävä, ettei lännen politiikka Balkanin alueella
1990-luvulla valitettavasti ollut vain täydellisten päätösten loistavaa
toteutusta. Siksi lännen tulisi välttää ottamasta täyttä vastuuta
seurauksista, joita Kosovon itsenäisyyden yksipuolinen tunnustaminen
aiheuttaa, ja jättää asia mieluummin YK:lle ja sitä tietä myös
Venäjälle.
Toiseksi Nato-maiden pitäisi myöntää, että ne oikeastaan tunsivat
olonsa melko mukavaksi, kun TAE-sopimuksen rajoitukset sitoivat Venäjän
kädet. Sotilasliitolle sallittiin paljon vastapuolta laajempi
toimintavapaus sekä juridisesti että käytännössä.
Kolmanneksi Yhdysvaltojen on selitettävä, miksi se on katsonut niin
suopeasti ydinasekehitystä Pakistanissa ja Intiassa verrattuna Iraniin.
Neljänneksi EU:n on kerrottava avoimesti, miksei se halua tarjota
esimerkiksi Ukrainalle kunnianhimoista, mahdolliseen jäsenyyteen
tähtäävää muutos- ja yhdentymisohjelmaa, jos se kerran piittaa itäisten
rajaseutujensa tulevaisuudesta.
Viisumikäytännöt päinvastoin tiukkenevat koko ajan, ja unionin maatalousmarkkinat suojataan tehokkaasti itäiseltä kilpailulta.
Länsi suhtautuu virallisessa linjassaan nihkeästi edellä esitettyyn. Venäjää vastapelurina se ei kuitenkaan voi sivuuttaa.
Vaikuttaa siltä, että länsi välttelee ottamasta kantaa Venäjän
sisäiseen tilanteeseen tai jopa lähettää rohkaisevia viestejä –
muistammehan, kuinka Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy joulukuun
alussa onnitteli Yhtenäinen Venäjä -puoluetta parlamenttivaalien
voitosta.
Tuntuu kuin tietyt tahot lännessä olisivat valmiita vaihtokauppaan: jos
länsi vaikenee tietyistä epädemokraattisista tapahtumista Venäjällä,
suostuu Venäjä yhteistyöhön toisilla aloilla. Toivottavasti käsitys on
väärä.
Pitkällä aikavälillä ylivoimaisesti tärkeintä lännen kannalta on, että
liberaali demokratia toteutuu Venäjällä. Demokratiat voivat olla
asioista eri mieltä, mutta ne eivät koskaan ryhdy sotaan toisiaan
vastaan. Ilman demokraattisia instituutioita Venäjän järjestelmästä
tuskin koskaan tulee avoin ja ennustettava.
Nykytilanteen jatkuessa länsi saa vastedeskin arvailla hermostuneena,
onko Venäjän seuraava hallitsija kenties liberaali, itsevaltainen,
pragmaatikko vai haukka. Jos uusi tasapaino perustuu taktisiin
kompromisseihin demokratian kustannuksella, ollaan vaarallisella tiellä.