Putinin tilanne alkaa käydä tukalaksi
Helsingin Sanomat

Utrikespolitiska institutets programdirektör Arkady Moshes artikel publicerades i Helsingin Sanomat 24.9. I artikeln konstaterade prorgramdirektör Moshes att Vladimir Putin aldrig varit så inpopulär i Ryssland som han nu är.

 

Vieraskynä: Vladimir Putin ei ole koskaan aiemmin ollut Venäjällä yhtä epäsuosittu. On kuitenkin epäselvää, miten käy, jos hän joutuu vuonna 2018 luopumaan presidentin virasta.

Venäjän nykyhistoriassa 24. syyskuuta 2011 on tärkeä päivä. Silloin Vladimir Putin ilmoitti aikeestaan palata Venäjän presidentiksi.

Putinin tasan vuoden takaisen päätöksen tausta-ajatus oli helppo ymmärtää. Oli tullut aika tehdä loppu tandemhallinnosta, jonka aikana presidentti Dmitri Medvedev ja tuolloin pääministerin virkaa hoitanut Putin antoivat välillä keskenään ristiriitaisia signaaleja maan suunnasta. Tarvittiin takaisin kuri ja järjestys, jotka saavutettaisiin palaamalla hierarkkiseen vallanjakoon ja yleisesti “Putinin vakaudeksi” kutsuttuun malliin.

Liki vuosi myöhemmin näyttää ilmeiseltä, ettei Putinin paluu presidentiksi ole palauttanut kuria ja järjestystä. Syy ei ole vain se, että viime duuma- ja presidentinvaalien uudelleen synnyttämästä protestiliikkeestä on tullut merkittävä osa Venäjän poliittista elämää. Syyksi eivät riitä myöskään hallinnon avoimet varoitukset, etteivät resurssit välttämättä riitä nykyisen elintason ylläpitämiseen tai vaalilupausten rahoittamiseen.

Olennainen syy on, että Venäjän poliittinen malli on erkaantunut jo melko lailla siitä, joka tunnetaan klassisena Putinin järjestelmänä. Vaikka Putin on edelleen maan suosituin poliitikko, sosiologiset tutkimukset paljastavat, että häntä arvostetaan enemmän menneiden saavutustensa kuin tulevaisuudensuunnitelmiensa vuoksi.

Putin on ollut vallassa liian kauan, että kansa voisi suhtautua häneen samanlaisena toivoa tuovana presidenttinä kuin valtakauden alussa. Hän on myös selvästi menettänyt “teflon-Vladimirin” sädekehänsä, jonka ansiosta häntä ei heti yhdistetty maan moniin epäkohtiin ja katastrofeihin.

Luotettavana pidetty Levada-tutkimuskeskus kertoi elokuussa, että ensimmäistä kertaa enemmistö venäläisistä, 51 prosenttia, katsoi Putinin olevan henkilökohtaisesti vastuussa maan ongelmista ja kasvavista elinkustannuksista. Vuosi sitten luku oli 29 prosenttia ja viisi vuotta sitten 19 prosenttia.

Ei ole ihme, että vain 22 prosenttia vastaajista haluaisi Putinin vuoden 2018 vaaleissa vielä kerran presidentiksi. Medvedevin paluuta virkaan toivoo 7 prosenttia, ja 49 prosenttia haluaisi presidentiksi uuden kasvon. Valtava asenteenmuutos osoittaa, että Venäjä on psykologisesti valmis elämään ilman Putinia.

Lisäksi Venäjän päätöksentekorakenteet ovat muuttuneet merkittävästi. Minchenko Consulting -yrityksen tuoreessa raportissa, jonka ovat laatineet asioista perillä olevat sisäpiiriläiset, nykyistä hallintomallia nimitetään Politbyroo 2.0:ksi.

Raportin mukaan valta jakautuu Venäjällä nykyisin erilaisten keskenään kilpailevien klaanien ja ryhmittymien kesken. Putinilla on konflikteissa merkittävä rooli tasapainottajana ja välittäjänä, mutta muuten kyseessä on kollektiivisen hallinnon järjestelmä, jossa presidentti kontrolloi suoraan vain kaasualaa ja joitain tärkeimpiä pankkeja. Jos analyysi pitää paikkansa, Putinin rooli näyttää jo nyt olevan paljon suppeampi kuin on yleisesti luultu.

Venäjän hallinto on voimistanut sortopolitiikkaansa tuntuvasti. Pussy Riot -aktivistiryhmän saama tuomio on tunnetuin muttei läheskään ainoa tapaus opposition vastaisten oikeudenkäyntien ja rikostutkintojen sarjassa.

Niin kauan kuin Putin oli aidosti suosittu, hänen oli tärkeintä varmistaa, että kansakunnan enemmistö on hänelle uskollinen. Nyt päähuomio on vastustajien rankaisemisessa ja epäröivien pelottelussa, jotta protesteihin ei liittyisi uusia ihmisiä.

Tällaiseen politiikkaan ei tarvita tuttua ja turvallista, tv-ruudussa lupauksia latelevaa kasvoa. Siitä vastaavat poliisin nyrkit ja pamput sekä kuuliaisten tuomarien kynät – ja ehkä myös vaalikomiteat.

Muunlaista taktiikkaa ei voisi odottaakaan niiltä, jotka haluavat pysyä nyky-Venäjällä vallan kahvassa. Heillä on henkilökohtaisesti paljon menetettävää, joten vihaisiksi kaupunkilaisiksi kutsutun oppositioliikkeen protestit on tukahdutettava ennen kuin ne saavat lisää voimaa kansan tyytymättömyydestä talouteen ja yhteiskunnan ongelmiin.

Valtaa haluavien riskinotto kannattaa. Venäläiset toivovat muutosta mutteivät sotaa tai uutta vallankumousta. Venäjän historiassa on jo vuodatettu riittävästi verta. Niinpä ei ole todennäköistä, että viranomaisten sortopolitiikka tuottaisi väkivaltaa, saati poliittista terroria kuten sata vuotta sitten. Rauhanomaisille protestimarsseille hallinto voi yksinkertaisesti viitata kintaalla – siis samoin kuin tähänkin asti.

Ulkoiset riskitkin ovat käytännössä olemattomat. Venäjän valtaeliitillä on nykyisin hyvä syy uskoa, että sen länsimaihin talletettu omaisuus on turvassa.

Vielä on auki, voiko Venäjästä kehittyä täysiverinen diktatuuri ja olisiko diktatuurilla mahdollisuuksia pysyä hengissä. Toivottavasti ei. Tämän vaihtoehdon kuittaaminen olankohautuksella ei kuitenkaan olisi viisasta, sillä Venäjän poliittisen järjestelmän muutokset viime vuosikymmenellä tarjoavat riittävästi syitä huoleen.

Ovatko länsimaat sitten varautuneet diktatuuriin? Taatusti eivät. Lännessä on päätetty aktiivisen vaikuttamisen sijasta jäädä passiivisesti tarkkailemaan Venäjän tapahtumien kehitystä. Länsimaat ovat valinneet kumppanikseen Venäjän sellaisena kuin se on, vaikka ne olisivat myös voineet lähteä edistämään demokraattisemman järjestelmän syntyä.

Länsi siis valitsi pragmaattiset intressit ja korulauseiden puhumisen liberaaleista arvoista. Nyt erityisesti Eurooppa on tuon valinnan panttivankina.

Läntiset demokratiat saattavatkin joutua tulevaisuudessa elämään sellaisen maan naapurina, joka vastaa niiden mieltymyksiä vielä vähemmän kuin jo tutuksi tullut Putinin Venäjä.