EU:n ja Naton suhteet: minne menossa?
Tähdistö 1/2012

Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Hanna Ojasen artikkeli “EU:n ja Naton suhteet: minne menossa?” julkaistiin Eurooppanuorten lehdessä Tähdistö 1/2012.



Mitä tapahtuu, kun kaksi aivan erilaista kansainvälistä järjestöä alkaa hoitaa samoja tehtäviä? Saavutetaanko ennennäkemättömän hyviä yhteistyöratkaisuja kansainvälisiin ongelmiin, vai kompastutaanko uusiin, ennennäkemättömiin ongelmiin?


Euroopan unionin ja Naton suhteet ovat hyvä esimerkki viime aikoina entistä tärkeämmiksi nousseista järjestöjenvälisistä suhteista. Niissä on ollut aineksia milloin innostukseen, milloin ihmetykseen – ja ehkäpä epätoivoonkin.


Kaikki alkoi oikeastaan vasta reilut kymmenen vuotta sitten. Järjestöt olivat toki olleet toisiaan lähellä, samassa kaupungissakin, vuosikymmenten ajan, mutta ne eivät olleet toistensa kanssa tekemisissä. Nehän olivat aivan erilaiset, monessakin mielessä. Toinen oli puolustusliitto, Atlantin ylittävä, selkeästi hallitustenvälinen; toinen oli poliittinen ja taloudellinen, tiivistyvä unioni, eurooppalainen, osin ylikansallinen. Kun tehtävät ja tarkoitus olivat näin erilaiset, ei yhteistyö ollut ajankohtaista.


Kylmän sodan päättyessä alkoivat EU:n ja Naton yhteinen toimintaympäristö ja niiden toimintaedellytykset kuitenkin muuttua. Siinä missä EU otti kurssin kohti tiivistyvää unionia, alkoi Nato etsiä itselleen uusia tehtäviä. Molemmat päätyivät kriisinhallintaan; EU vahvistuvan ulko- ja turvallisuuspoliittisen roolinsa käytännön ilmentymänä, Nato ajantasaisena muotona toimia jäsenmaidensa turvallisuuden hyväksi. Ennen pitkää kävi selväksi, että järjestöillä olikin varsin paljon yhteistä. Niillä oli samankaltaisia tehtäviä, yhteisiä tavoitteita ja liuta yhteisiä jäseniäkin. Oli aika laatia sopimus siitä, millaiset suhteet niiden välillä on.


Uuteen suhteeseen asetettiin myös paljon toiveita. Ajateltiin, että yhteistyölle oli erinomaiset edellytykset, ja että sillä myös saavutettaisiin paljon sellaista, mihin järjestöt eivät yksinään pystyisi. Nehän näyttivät mainiosti täydentävän toisiaan: yhdellä oli siviilivoimavaroja, toisella sotilaallisia, ja kriisit voitaisiin jakaa niiden kesken järkevästi esimerkiksi kriisin vaiheen perusteella tai vaikkapa maantieteellisesti.


Työnjakosopimusta järjestöjen välillä ei kuitenkaan tehty: se olisi rajoittanut niiden toimintamahdollisuuksia. Sen sijaan sovittiin yhteistyön muodoista ja ehdoista, esimerkiksi siitä, että EU voi käyttää eräitä Naton voimavaroja omassa kriisinhallinnassaan.


Järjestöt alkoivat entistä tarkemmin seurata toistensa tekemisiä ja päätöksiä. Vuorovaikutuskuvioita muodostui: matkimista, kilpailua – ja samankaltaistumista. Käytännössä EU ja Nato alkoivat muistuttaa toisiaan yhä enemmän sen sijaan, että ne olisivat perustaneet yhteistyönsä erikoistumiseen.


EU laajensi tehtäviään kriisinhallinnasta myös puolustuksen suuntaan Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunantovelvoitteen ja 2004 toimintansa aloittaneen Euroopan puolustusvirasto EDA:n myötä. Natoa taas alkoi kiinnostaa siviilikriisinhallintakyky. EU otti hoitaakseen kriisinhallintatehtäviä, jotka aiemmin olivat kuuluneet Natolle, niin Makedoniassa, Bosniassa kuin Kosovossakin. Molemmat alkoivat kehittää itselleen nopean toiminnan joukkoja, Nato NRF:ää (NATO Response Force) ja EU taisteluosastoja. Ne alkoivat myös seurata toisiaan eri kriisipesäkkeisiin: molemmat päätyivät niin Afganistaniin kuin Somalian rannikollekin. Nyt molempia kiinnostaa kyberturvallisuus – ja molempia painaa talouskriisi ja tarve löytää tapoja turvata puolustuskyky ja sen kehittyminen. EU aloitti ratkaisujen etsimisen suunnitelmilla voimavarojen yhteiskäytöstä ja jakamisesta (pooling and sharing); Nato vastasi ajatuksella ”fiksusta puolustuksesta” (smart defence).


Ongelmat siis näyttävät yhteisiltä, ja ratkaisujakin haetaan samalta taholta. Mutta tietääkö kumpikaan, miten motivoida jäsenmaita käyttämään rahaa puolustukseen tilanteessa, jossa puolustusbudjetteja leikataan? Ei kumpikaan liioin ole löytänyt käyttöä nopean toiminnan joukoilleen; EU:n taisteluosastot eivät ole olleet missään operaatiossa, Naton NRF:lla on ollut avustavia tehtäviä esimerkiksi Ateenan olympialaisissa.


EU:lla on kuitenkin yksi erityispiirre, joka voi tehdä siitä Natoa vahvemman puolustuspoliittisen toimijan. EU:lla on Natoa enemmän vaikutusvaltaa suhteessa omiin jäsenvaltioihinsa. Jos EU:ssa saadaan hyväksyttyä yhteinen linjaus puolustusyhteistyön tiivistämisestä, on myös paine noudattaa sitä suurempi, koska jäsenmaat ovat niin monessa muussa kysymyksessä toisistaan riippuvaisia.


Samantapainen ajatus on noussut esiin myös Naton toukokuisen Chicagon-huippukokouksen alla. Sven Biscop[1] arvelee, että eurooppalaisen puolustuksen syveneminen alkaa olla Yhdysvaltainkin etujen mukaista. Puolustuskyvyn tosiasiallinen heikkeneminen voidaan estää vain syventämällä yhteistyötä. Se ei EU:ssa ole helppoa, mutta Natossa se on vieläkin vaikeampaa.


Tämä veisi EU:n ja Naton suhdetta jälleen kohti uutta vaihetta. EU:sta alkaisi tulla yhteinen toimija Natossa – kuten se jo on esimerkiksi YK:ssa. Tähän asti yhteisestä eurooppalaisesta äänestä Natossa ei ole puhuttu, onhan kysymyksessä ollut itse kunkin jäsenmaan oma jäsenyys ja sen taustalla omat suhteet Yhdysvaltoihin. Jos ”EU Natossa” on melkeinpä pakon sanelemana tämän suhteen seuraava olomuoto, alkavat EU:n ja Naton suhteet varmaankin vähitellen kääntyä EU:n ja Yhdysvaltain välisiksi suhteiksi. Toinen asia on, nähdäänkö tästä merkkejä vielä toukokuussa.


Hanna Ojanen


Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija, jonka erikoisalaa ovat eurooppalainen turvallisuuspolitiikka ja järjestöjen väliset suhteet






[1] Ks. Sven Biscop, ”As the EU Said at the NATO Summit”, http://www.egmontinstitute.be/papers/12/sec-gov/SPB33.pdf.