Venäjän turvallisuusaloite ei innosta Eurooppaa

Moskovan mielestä nykyinen kansainvälinen järjestelmä suosii liiaksi länttä


Venäjä on koko tämän vuoden mittaan tehnyt aloitteita uudesta turvallisuusarkkitehtuurista Euroopassa. Presidentti Dmitri Medvedev on esitellyt näkökantojaan muun muassa Berliinissä kesäkuussa järjestämässään lehdistökonferenssissa sekä Evianissa lokakuussa pitämässään laajassa puheessa. Venäjän ehdotukset olivat esillä myös Helsingissä järjestetyssä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (Etyj) ulkoministerikokouksessa.


Moskovan keskeisenä teemana on blokkipolitiikan vastustaminen. Se katsoo nykyisen eurooppalaisen järjestyksen olevan etujensa vastainen: Nato ja Euroopan unioni ovat kollektiivisia toimijoita, vaikkakin usein erimielisiä ja tehottomia, kun taas Venäjällä ei ole tukenaan vastaavia liittokuntia.


Pyrkimykset tehdä Shanghain yhteistyöjärjestöstä (SCO) Moskova-vetoinen järjestö ovat osoittautuneet epärealistiksi, kuten tuen epääminen sen Georgia-politiikalta osoitti. SCO voisi todella vaikuttaa vain, jos Kiina ja Venäjä pystyisivät rakentamaan yhtenäisen koalitiopolitiikan, jollaista ei ole näköpiirissä.


YK:n asema palautettava


Medvedevin mukaan ”yksinapainen maailmanjärjestys ja sen ”megasäätelijän”, siis Yhdysvaltojen, toiminta johtaa vain hyökkäyspolitiikkaan ja taloudelliseen egoismiin, mikä viittaa Georgian hyökkäykseen ja maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Näihin ongelmiin on Moskovan näkökulmasta lisättävä Kosovon ”yksipuolinen itsenäisyysjulistus” sekä ohjuskilven sijoittaminen Tshekin tasavaltaan ja Puolaan. Näin Nato tuo sotilaallista infrastruktuuria Venäjän rajoille, vaarantaa Venäjän turvallisuutta ja luo Eurooppaan uusia jakolinjoja.


Omasta mielestään Moskova ei lainkaan halua vastakkainasettelua, vaan tasavertaisuuteen perustuvaa yhteistyötä. Kansainvälisestä oikeudesta irrotettu voimankäyttö luo vain epävakaisuutta.


Sen sijaan Yhdistyneille kansakunnille on annettava keskeinen asema kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämisessä. Kansainvälisen talouskriisin hoitamisessa johtavien teollisuusmaiden G8-ryhmä ei riitä, vaan tarvitaan G20-tapainen koalitio, joka äskettäin kokoontui ensimmäiseen huippukokoukseensa Washingtonissa.


YK:lle täytyy Moskovan mielestä palauttaa sen keskeinen koordinoiva tehtävä kansainvälisen turvallisuuden edistämisessä. Näin vältettäisiin sotilaallisen voiman irrottaminen kansainvälisestä oikeudesta ja sen käyttö yksipuolisten etujen ajamiseen.


Tämän korostuksen taustalla on tietysti se, että Venäjällä on YK:n turvallisuusneuvostossa veto-oikeus, jolla se pystyy torppaamaan epämieluisat aloitteet (olettaen tietysti, että asiat tulevat turvallisuusneuvoston asialistalle).


Etyj ei ole Etyk


Kuvaavaa kyllä Medvedin puheissa Etyjiä ei mainita oikeastaan lainkaan: sitä pidetään ilmeisesti enemmän haasteena kuin välineenä ajaa Venäjän kansallisia etuja. Sitä ei selvästikään nähdä uuden eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen pohjana, mikä on hieman ironista kun muistetaan Etykin keskeisyys Neuvostoliiton politiikassa erityisesti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla.


Mitä Moskovalla on siis mielessään? Pohjimmiltaan se katsoo nykyisen kansainvälisen järjestelmän olevan epäsymmetrinen ja suosivan liiaksi länttä. Lännen taloudellinen ja sotilaallinen voima kertautuu liiaksi Naton ja EU:n kansainvälisen roolin kautta. Ne heikentävät ”yhteisen turvallisuustilan yhtenäisyyttä”, joka pitäisi luoda Eurooppaan uudella turvallisuussopimuksella. Tällaisessa tilassa jokaisen maan tulisi voida nauttia tasavertaisina osapuolina yhtäläisestä turvallisuudesta.


Venäjän aloitteet lähtevät valtiopohjaisesta ajattelusta, missä sotilas- tai talousliitoilla ei ole erityistä saati sitten ensisijaista asemaa Euroopassa. ”Sotilasliittojen kehitys”, käytännössä siis Naton laajeneminen, ei saa uhata osallistujamaiden turvallisuutta eikä loukata tasavertaisuuden periaatetta.


Tässä suhteessa Moskova voi saada hieman tyydytystä siitä, että Yhdysvallat on oman presidentillisen lähtölaskentansa ja eurooppalaisten liittolaisten painostuksesta luopunut vaatimasta Georgialla ja Ukrainalle Nato-jäsenyyteen johtavaa toimintasuunnitelmaa (MAP), vaikka itse jäsenyydestä tavoitteena ei ole haluttukaan luopua.


”Isänmaiden Eurooppa”


Valtiokeskeisen eurooppalaisen järjestyksen korostamisessa ei ole mitään uutta. Moskovan silmissä saattaa hyvinkin kangastella 1800-luvun Euroopan konsertti, jossa suurvallat estivät sopeuttamalla keskinäisiä etujaan niiden sisäistä järjestystä uhkaavien muutosvoimien nousun sekä varmistivat kansainvälisten suhteiden vakauden. Venäjä ei nyt halua ”suvereenin demokratiansa” tulevan haastetuksi ulkopuolelta, mitä Etyjin vaatimukset kansalaisten oikeuksista ja vaalien kriittisestä valvonnasta ovat osaksi merkinneet.


Kansallisvaltioiden merkityksen korostaminen oli myös Ranskan politiikan ytimessä Charles de Gaullen aikana 1960-luvulla. Tämä ”isänmaiden Eurooppa” lähensi tuolloin Ranskaa ja Neuvostoliittoa toisiinsa. Tätä taustaa vasten ei olekaan järin yllättävää, että Medvedev on kiittänyt Ranskan presidentti Nicolas Sarkozya ”rohkeasta ja vastuullisesta toiminnasta” sekä Georgian kriisissä että eurooppalaisessa politiikassa laajemminkin.


Sarkozy onkin jo ehtinyt luvata, että tulevana kesänä järjestetään eurooppalainen kokous pohtimaan Medvedevin ehdottamaa uutta turvallisuusjärjestelmää. Tosin Helsingissä tämä suunnitelma ei juuri saanut tukea taakseen.


Venäjän näkökulmasta sen tekemät ehdotukset ovat rationaalisia: niiden avulla pyritään vahvistamaan Venäjän epäedulliseksi koettua asemaa. Tässä tarkoituksessa olisi edullista, jos Naton ja EU:n asemaa kollektiivisina eurooppalaisina toimijoina voitaisiin heikentää ja samalla korostaa kansallisvaltion roolia hajottamalla näiden järjestöjen sisäistä rintamaa.


Aloite asevalvonnasta jäi vähälle huomiolle


On hyvin epätodennäköistä, että Venäjä voisi onnistua uutta eurooppalaista turvallisuussopimusta koskevassa suurtavoitteessaan. Helsingin kokous osoitti tämän hyvin selvästi.


Ministereiden lounaalla Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov esitteli perusteellisesti maansa aloitetta eurooppalaisesta turvallisuussopimuksesta ja valtaosa muista ministereistä kuunteli kohteliaasti, mutta ei innostunut ehdotuksesta. Se nousee varmasti esille jatkossakin, mutta nähtävissä ei ole sellaista keinoa tai prosessia, joka nostaisi ehdotuksen uuteen lentoon.


Moskovan asettamiin päämääriin voidaan pyrkiä kuitenkin myös askel askeleelta: tavoittelemalla Moskovalle mahdollisimman edullista lopputulosta EU:n kanssa käytävissä neuvotteluissa uudesta yhteistyösopimuksesta sekä käyttämällä Länsi-Euroopan energiariippuvuutta ajamaan poliittisia tavoitteita (vaikka riippuvuus energiayhteistyöstä on Venäjän puolella ainakin yhtä voimakasta). Moskova on itsekin ottanut lusikan kauniiseen käteen ja hyväksynyt sen, että mahdollisen etenemisen uusissa eurooppalaisissa turvallisuusjärjestelyissä tulee tapahtua Etyjin puitteissa.


Itse asiassa Medvedevin aloitteen yksi puoli on jäänyt liian vähälle huomiolle: sopimista uusista ”asevalvonnan parametreistä”. Tämä viittaa konkreettisesti tavanomaisten aseiden rajoittamissopimukseen (TAE), jonka toimeenpanon Venäjä on pysäyttänyt, eikä Natokaan ole tässä asiassa ollut mikään mallioppilas. TAE-sopimus ei suoranaisesti kuulu Etyjin piiriin, mutta sillä on merkitystä Euroopan vakauden ja turvallisuuden takeena.


Tämän lisäksi Barack Obaman hallinnon tulisi Yhdysvalloissa harkita uudelleen Keski-Euroopan ohjuspuolustusjärjestelmän pikaista käyttöönottoa ja Venäjän toisaalta luopua uhkailemasta ohjustensa sijoittamisesta ja käytöstä.