Venäjän ulkopolitiikan suunta ei muutu myötäilemällä



Dmitri Medvedev nousi viime vuonna Venäjän presidentiksi, mutta maan ulkopolitiikkaan ei tullut muutosta.


Edellinen presidentti Vladimir Putin ennusti julkisesti tavatessaan Saksan liittokanslerin Angela Merkelin maaliskuussa 2008, ettei Medvedev olisi yhtään vähempää “nationalisti” kuin hän. Ennustus kävi toteen.


On tietysti vaikea tietää, mitä Putin tarkoitti käyttämällään sanalla. Jos hän viittasi politiikkaan, joka olisi enemmän ennakoivaa kuin reagoivaa ja joka ei sisältäisi myönnytyksiä lännelle, kuvaus osui oikeaan.



EU:n ja Venäjän uuden kumppanuussopimuksen neuvotteluiden alkajaisiksi viime kesäkuussa julistettiin, että strategisen yhteistyön syventämisessä oli alkanut uusi vaihe. Lupaus osoittautui lyhytikäiseksi, sillä neuvottelut eivät näytä etenevän kovin hyvin.


Venäjän ulkopolitiikassa ei ole nähty läpimurtoja EU:n suuntaan, vaan kiinnostus näyttää kallistuvan toisaalle. Venäjän toimet lähinnä mutkistavat suhteita länteen, tarkasteltiinpa niitä erikseen tai yhdessä.


Venäjän ja Georgian konflikti oli osoitus Venäjän valmiudesta käyttää sotilaallista voimaa rajojensa ulkopuolella. Yhtä merkittävää on, että konfliktin myötä Venäjä esitti virallisesti vaatimuksensa etupiireistä.


Kaasukiista Ukrainan kanssa puolestaan tahrasi Venäjän maineen EU:n luotettavana energiantoimittajana, ja vastedes EU suhtautuu vakavasti energianhankinnan hajauttamiseen.


Tuoreempi tapaus on Kirgisian päätös sulkea Yhdysvaltojen sotilastukikohta. Päätöstä olisi tuskin syntynyt, ellei Venäjä olisi tarjonnut Kirgisialle valtavaa taloudellista tukea. Tästä voi päätellä, ettei Venäjä ole valmis hyväksymään lännen kanssa muuta turvallisuusyhteistyötä kuin sellaisen, jonka ehdot se sanelee itse.



Venäjän ulkopoliittinen itsevarmuus saattaa hyvinkin jatkua. Maan eliitti on viime vuosina yhdistynyt tiukan linjan taakse länsisuhteissa. Toisaalta länsi ja varsinkaan EU eivät näytä valmiilta vastaamaan haasteeseen.


EU:n tehokkuus poliittisena toimijana jättää paljon toivomisen varaa. Osa vahvoista johtajista ja jäsenmaista haluaisi yhä tavoitella Venäjän kanssa eräänlaista “suurta sopimusta” joka toteutuisi väistämättä yhteisten naapureiden ja Venäjän demokratian kustannuksella.


Silti toisenlaistakaan tulevaisuudenkuvaa ei voida sulkea pois.


Maailmanlaajuisen talouskriisin tiedetään iskeneen Venäjään kovalla kädellä. Uusin osoitus tästä on sopimus, jonka mukaan Venäjä toimittaa Kiinalle 300 miljoonaa tonnia öljyä 20 vuodessa 25 miljardin dollarin lainaa vastaan.


Nykyhinnoilla laskettuna öljymäärän arvo olisi 90 miljardia dollaria, mutta pitkäaikaisia luottoja on vaikea saada. Ennustettu budjettivaje ja valtavat yrityslainat merkitsevät, että Venäjän on todennäköisesti ryhdyttävä lainaamaan rahaa kansainvälisiltä luottomarkkinoilta.



Talousvaikeuksiin ajautuminen ei väistämättä merkitse, että Venäjä pyrkisi normalisoimaan suhteensa länteen. Neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin kausi oli yksi osoitus tästä. Toisenlainen esimerkki saatiin 1990-luvun lopulla, kun kriisistä noussut Venäjä jäädytti suhteensa Natoon Jugoslavian pommitusten jälkeen.


Ulkopolitiikan suunta ei siis muutu automaattisesti, mutta se on mahdollista.


Lännen pitää valmistautua molempiin tilanteisiin, mutta kummassakin on pyrittävä tukemaan Venäjän sisäistä muutosta.


Vanha malli luo ulkopoliittisia haasteita lännelle, mutta on myös yksi tekijä Venäjän talouskriisissä, jonka vaikutukset voivat koitua kalliiksi tietyille EU-maille.


Suurimpia syitä tähän on EU:n aiempi haluttomuus nähdä heikkouksia, joita “Putinin vakaudeksi” kutsuttuun järjestelmään sisältyi.


Jos Venäjä päättää jatkaa viime vuoden linjallaan, länsimaat eivät luonnollisestikaan ilahdu. Silti niiden ei kannata panikoida tai syöksyä etsimään uusia maagisia ratkaisuja kumppanuuden rakentamiseksi Venäjän kanssa.



Päinvastoin, lännellä on varaa toimia itsevarmasti, sinnikkäästi ja kärsivällisesti. Venäjän talous on ollut parhaimmillaankin 15 kertaa pienempi kuin EU:n. Venäläisyritykset ovat velkaa läntisille luotonantajille, ei toisinpäin. Myös pääomat pakenevat idästä länteen.


Jos Kreml sen sijaan päättää valita yhteistyön, käsillä on totuuden hetki. Länttä ja etenkin EU:ta kiinnostaa strateginen yhteistyö, muttei välttämättä venäläisyritysten pelastaminen vastineeksi poliittisista julistuksista, jos politiikka ei pohjimmiltaan muutu. Lännen pitäisikin kertoa, mitä sisäisiä uudistuksia se Venäjältä odottaa, ja pitäytyä niissä, vaikka ehdollisuuden lähtökohdat olisivat heikot.


EU on Venäjän-politiikassaan jo kerran uhrannut arvot käytännöllisyyden edestä. Kun katsotaan Moskovan ja Brysselin kiistojen pitkää listaa energiasta ja kaupasta turvallisuus- ja aluepolitiikkaan, on syytä todeta, ettei uhraus ole ollut niiden arvoinen.


Jos EU:lle avautuu uudelleen tilaisuus tukea Venäjän sisäistä vapautumista, sitä ei pidä heittää hukkaan.