Länsi ja Venäjä lisäävät yhteistyötään
Helsingin Sanomat

Venäjä ja länsimaat intoutuivat järjestämään loppusyksyn aikana huippukokouksia tahdilla, jollaista ei ole aiemmin nähty. Presidentti Dmitri Medvedev tapasi länsimaisia virkatovereitaan kuukauden aikana viidesti.

Ensiksi pidettiin G20-maiden huippukokous. Seuraavana vuorossa oli Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön Apecin tapaaminen, joka tarjosi mahdollisuuden keskustella sekä Yhdysvaltojen ja Venäjän välisten suhteiden lämmittämisestä että Venäjän ja Japanin välisten suhteiden normalisoinnista.

Naton ja Venäjän huipputapaaminen Lissabonissa oli ensimmäinen sitten vuoden 2008 Kaukasuksen konfliktin, ja Kazakstanin pääkaupungissa Astanassa järjestetty Etyjin huippukokous oli ensimmäinen 11 vuoteen. Kumpikin kertoo osapuolten halusta keskustella mahdollisesta turvallisuusyhteistyöstä.

Lopuksi EU:n ja Venäjän edustajat istuivat vielä Brysselissä saman pöydän ääreen tarkoituksenaan päättää, miten osapuolet voisivat yhdessä edistää julistamaansa kumppanuutta Venäjän modernisoimiseksi.

Kukin kokous tiivistää osaltaan lännen ja Venäjän yhteistyötä. Niiden pitäisi viimein lopettaa puheet Venäjän eristyneisyydestä. Kysymys ei enää ole keskusteluareenoiden puutteesta vaan siitä, mitä aiheita asialistoille valitaan.

Merkitseekö uudenlainen aktiivisuus sitä, että Venäjä on kääntämässä kurssiaan lännen suuntaan? Monien asiantuntijoiden mielestä se olisi loogista.

Venäjä kamppailee vakavien talousongelmien kanssa. Sen talous kasvaa tulevaisuudessa paljon heikommin kuin tällä vuosikymmenellä. Ennusteiden mukaan Venäjällä on edessään budjettivaje, vaikka hiilivetypolttoaineiden hinnat pysyttelisivät suhteellisen korkeina, sillä taantuvan teollisuuden elvyttäminen vaatii massiivisia investointeja.

Lisäksi useimmat venäläispoliitikot näyttävät ymmärtäneen, ettei Venäjän ja Kiinan suhde voi perustua tasaveroisuuteen. Ajatus Kiinan pikkuveljenä olemisesta on Venäjän eliitille psykologisesti vielä vaikeampi hyväksyä kuin EU:n pikkuveljen asema.

Kompromissien edellytykset saattavat olla jo olemassa, kun EU ja ennen kaikkea Nato ovat luopuneet aikeistaan jatkaa laajentumistaan entisiin neuvostomaihin.

Nato suhtautuu yhä nihkeästi Venäjän luotsaamaan CSTO-turvallisuusjärjestöön (Collective Security Treaty Organization). Kirgisian alkukesän tapahtumien jälkeen sekä Moskovassa että Brysselissä kuitenkin tiedetään, että vakauden säilyttäminen Keski-Aasiassa vaatii pitkäjänteisyyttä ja yhteistyötä. Molemmille osapuolille on selvää, ettei Venäjä pysty siihen yksin, vaikka maalle annettaisiin vapaat kädet.

Turvallisuutta suurempi epävarmuuden lähde Venäjällä on kuitenkin talous. Edelleenkään ei tiedetä, jalostuuko puhe maan modernisoitumisesta lopulta johdonmukaiseksi politiikaksi tai sitoutuuko Venäjä noudattamaan Maailman kauppajärjestön WTO:n sääntöjä ja näin lähentymään ainakin jossain määrin lännen normeja.

Sitäkään ei vielä tiedetä, pystyykö Venäjän johto vakuuttamaan kansalaiset uudistumisen tarpeellisuudesta.

Lännen näkökulmasta ei vaikuta lainkaan lupaavalta, että laajasti mainostettu Skolkovon innovaatiohanke eli Venäjän yritys jäljitellä Yhdysvaltojen Piilaaksoa nojaa hallinnollisiin erityislakeihin, joita ei sovelleta muualla maassa.

Tällaisessa tilanteessa on vaikea hahmottaa, millaisia lännen ja Venäjän “modernisointikumppanuuden” sisältö, tavoitteet ja keinot voivat olla. Toisaalta selvien suunnitelmien puute viittaa lähinnä siihen, että vuoropuhelua jatketaan.

Kun arvioidaan kehityksen suuntaa, ei voida edelleenkään sivuuttaa erästä kysymystä: onko länsimaiden ja Venäjän kumppanuudella mahdollisuuksia kestää, ellei Venäjä muutu perin pohjin myös sisäisesti? Tilanne oli samankaltainen 1990-luvun alussa ja vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen.

Mitä tapahtuu, jos Venäjä ei ryhdy tosissaan tekemään uudistuksia? Mitä seuraa, jos maa vaihtaa jälleen vallanpitäjiä mutta hallinnon perusta ei muutu? Pysyykö tänä vuonna kansainvälisessä korruptioindeksissä (Corruption Perception Index) 154. sijalle luisunut maa lännen silmissä houkuttelevana talouden ja kansainvälisen politiikan kumppanina?

Joitain geopoliittisia vaihtokauppoja saattaa tarjota etäällä sijaitseva Yhdysvallat, jonka keskinäinen vuorovaikutus Venäjän kanssa on rajallista. Suurvalta tekee vaihtokauppoja kaikkialla maailmassa – miksei siis myös Venäjän kanssa.

Jos Yhdysvallat pitää Venäjän osallistumista Iranin- ja Afganistanin-politiikkaansa tärkeämpänä kuin entisten neuvostoalueiden demokratisoitumista, sen kiinnostuksen puute Venäjän sisäisiin ongelmiin on helppo ymmärtää.

EU:n on sen sijaan hankala seurata Yhdysvaltojen esimerkkiä, sillä EU:n ja Venäjän suhteet ovat paljon monisyisemmät. Eurooppalaiset yritykset eivät voi vedota Afganistan-kumppanuuteen joka kerta, kun ne ovat tekemisissä maahan tuotavista tavaroista päättävien venäläisviranomaisten kanssa.
EU tarvitsee siksi muutakin kuin huippukokouksia tai julistuksia. Se tarvitsee tiukan suunnanmuutoksen kohti sääntöihin perustuvaa yhteistyötä Venäjän kanssa. Toistaiseksi sellaista voidaan vasta toivoa.