Pakotteet eivät diktaattoreita pelota

Viimeksi pakkotyötä amerikkalaistoimittajille, seuraavaksi uusi ohjuskoe.

Pohjois-Korea ei pelkää koventaa panoksia, vaikka kansainvälinen yhteisö on jo vuosia yrittänyt tehdä diktatuurin elämän tukalaksi suitsimalla maan kanssa käytävää kauppaa ja jäädyttämällä sen pankkitilejä.

YK:n tuore päätös koventaa pakotteita saattaakin olla huono vaihtoehto Pohjois-Korean ydinohjelman lopettamiseksi.

“Pakotteet toimivat tarkoitustaan vastaan, koska maa käyttäytyy näin vihamielisesti. Kepin lisäksi Pohjois-Korealle pitäisi tarjota porkkanaa, kuten taloudellista apua, jos se alkaa riisua ydinohjelmaansa. Pakotteet eivät koskaan toimi yksinään”, arvioi yksi maailman johtavista pakotetutkijoista, professori David Cortright Notre Damen yliopistosta.

Kylmän sodan päättyminen teki 1990-luvulla pakotteista houkuttelevan keinon painostaa valtioita demokratian tielle. Suurvaltojen vastakkainasettelu ei ollut enää estämässä kauppasaartoja tai asevientikieltoja. Uusia käyttökohteita pakotteille syntyi sisällissotien repiessä Afrikkaa ja Balkania.

Nyt YK:n ja Euroopan unionin pakotelistoilla on jo parikymmentä maata. Uusien pakotteiden asettamista ja vanhojen tiukentamista harkitaan jatkuvasti. Suosiostaan huolimatta pakotteet eivät ole onnistuneet lopettamaan ydinaseiden leviämistä tai estämään ihmisoikeusrikkomuksia.

“Pakotteiden vääntövoima on rajallinen. Kunnolla pakotteet eivät ole tainneet toimia kuin Suomen yöpakkaskriisin aikaan vuonna 1958”, kuvailee Ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen.

Siihen, miksi pakotteet eivät toimi, ei ole yhtä syytä. Yksi vika on siinä, miten pakotteista päätetään. Kaikkia valtioita sitovat pakotteet syntyvät YK:n turvallisuusneuvostossa, jonka pysyvät jäsenmaat ovat tunnetusti eripurainen kerho.

“Kiina ja Venäjä ovat pakotteiden vahvimpia vastustajia. Maailmanjärjestys on muuttunut, länsivallat eivät pysty enää sanelemaan, miten toimitaan”, sanoo Väyrynen.

Kiinan ja Venäjän vastustuksen takia YK ei ole pystynyt asettamaan pakotteita esimerkiksi Myanmarille ja Zimbabwelle. Sitovien pakotteiden puuttuessa liittolaiset ovat rauhassa jatkaneet kauppaa kummankin kanssa.

Se, toimivatko pakotteet, riippuu myös siitä, minkälaista maata niillä painostetaan.

“Puhutaan pakotteiden paradoksista. Mitä demokraattisempi ja avoimempi valtio on, sitä paremmin pakotteet toimivat”, sanoo pakotetutkija David Cortright.

Heikoiten pakotteet toimivat siis juuri niissä takapajuisissa diktatuureissa, joihin niitä käytetään. Tämä koskee erityisesti isoja taloudellisia pakotteita, kuten vienti- ja tuontikieltoja. Nämä pakotteet toimivat huonosti maissa, jotka eivät osallistu kansainväliseen kauppaan.

Taloudelliset pakotteet saavat tällaiset valtiot käpertymään entistä enemmän itseensä, varsinkin, jos niiden johtajilla ei muutenkaan ole mitään menetettävää.

Parhaiten pakotteet toimivat, kun kolme ehtoa täyttyy: niitä noudatetaan kunnolla, ne on kohdistettu oikein ja ne yhdistetään muihin diplomaattisiin keinoihin tai rauhanturvaoperaatioon.

“Esimerkiksi asevientikielto tehoaa tuntuvasti paremmin, jos aseiden salakuljettamista on lentokentällä valvomassa rauhanturvaajia”, kuvailee Cortright.

Kouluesimerkki pakotteiden onnistumisesta on länsiafrikkalainen Liberia. Siellä YK:n asevientikielto ja puu- ja timanttikaupan rajoittaminen niistivät kapinallisilta aseet ja rahat vaikuttaen osaltaan sisällissodan loppumiseen. Pakotteet onnistuivat, koska ne olivat vain osa keinovalikoimaa ja koska ne oli suunnattu juuri kapinallisia vastaan.

Jotta pakotteet purisivat nykyistä paremmin, poliitikkojen olisi myös syytä miettiä niiden tavoitteita. Vallanvaihdon sijaan paljon järkevämpi tavoite on saada valtiot noudattamaan rauhansopimuksia tai avaamaan ovensa asetutkijoille.

“Pakotteet eivät kykene syöksemään diktaattoria vallasta. Ne ovat vain yksi tapa luoda diplomaattista painetta. Mutta siinä niillä on tärkeä rooli”, sanoo David Cortright.