Etelä-Korean hallitus julkaisi runsas viikko sitten torstaina uskottavia todisteita siitä, että maaliskuussa 46 uhria vaatineen eteläkorealaisen sotalaivan uppoamisen taustalla oli pohjoiskorealainen torpedo.
Pohjois-Korea ehti jo väittää Etelä-Korean syytöksiä perusteettomiksi. Jälkeenpäin se kuitenkin myönsi syyllisyytensä epäsuoraan ilmoittamalla, että yhteenotto oli yksittäinen tapaus maiden välisessä sodassa. Pohjois-Korea mitätöi vuonna 1953 solmitun aseleposopimuksen viime vuoden toukokuussa, ja painottaa maiden edelleen olevan sotatilassa.
Tapaus on inhimillisen tragedian lisäksi Etelä-Korean konservatiiviselle hallitukselle poliittisesti äärimmäisen hankala: sen on vastattava pohjoisen haasteeseen, jotta vanhoilliset tukijoukot eivät pidä hallitustaan liian säyseänä. Liian kovilla vastatoimilla taas on riskinsä, jotka pahimmillaan voisivat johtaa sotaan.
Torpedon kohteeksi joutunut eteläkorealainen alus liikkui tietoisesti vaarallisilla vesillä, koska pohjoinen ja etelä kiistelevät edelleen alueen vesirajasta. Alueella kuolemantapauksiin johtaneita maidenvälisiä selkkauksia on viime vuosikymmenen aikana sattunut jo kolme ja tulituksia useamminkin.
Viimeksi tammikuussa alueella liikkunut eteläkorealainen alus joutui pohjoisen rannikkotykistön kohteeksi. Viime syksynä etelän tulittamaksi joutuneen pohjoiskorealaisen sotalaivan sanotaan palanneen liekehtivänä kotisatamaansa. Yksikään näistä tapauksista ei ole johtanut täysmittaiseen sotaan, eikä sotarumpujen kumina ole sen todennäköisempää tälläkään kertaa.
Aseellinen vastahyökkäys ei juuri koskaan ole varsinainen vaihtoehto Etelä-Korealle, sillä se voisi helposti johtaa aseellisten yhteenottojen kierteeseen. Laaja aseellinen konflikti Korean niemimaalla olisi paitsi molemmille Koreoille tuhoisa myös alueen muille toimijoille äärimmäisen raskas. Se olisi painajainen ennen kaikkea Yhdysvalloille, jonka olisi siirrettävä voimavarojaan muilta sotatantereilta Etelä-Koreaan.
Myös muut seudun maat, ennen kaikkea naapuruston suurvallat Kiina ja Japani, nostaisivat valmiustasonsa äärimmilleen. Muu maailma todennäköisesti pyrkisi kaikin keinoin estämään Etelä-Korean vastahyökkäystä, mikäli Soulin johto olisi siihen taipumassa. Tilanne on kaikesta huolimatta tulenarka ja pienistäkin yhteenotoista syntyy valtava poliittinen polemiikki, koska sodan riski on eittämättä alati läsnä.
Kaikki osapuolet, niin Koreat kuin kansainvälinen yhteisö, toivovat tilanteen rauhoittuvan. Tilanteen rauhoittaminen toimettomuudella ei kuitenkaan ole Etelä-Korean presidentille Lee Myung-bakille vaihtoehto, vaan hän on ilmoittanut ryhtyvänsä ”koviin toimenpiteisiin”. Hänen on osoitettava konservatiivisille äänestäjilleen, ettei hänen hallituksensa aio nöyrtyä pohjoisen provokaatioille. Jotain on tehtävä, jottei hän näyttäytyisi kannattajiensa silmissä liian säyseänä ja menettäisi kasvonsa.
Etelä-Korean kahta edellistä presidenttiä, maltillista Roh Moo-hyunia ja taannoin edesmennyttä Kim Dae-jungia, pidetään konservatiivisissa piireissä laajalti sinisilmäisinä. ”Auringonpaistepolitiikan” nimekkeellä he lupasivat vuodesta 1998 lähtien pohjoiselle avustusta ja yhteistyötä parempien suhteiden toivossa. Jälkiviisaana voisi päätellä maltillisen politiikan olleen erehdys, sillä Pohjois-Korea oppi lypsämään vastapuolelta yhä enemmän myönnytyksiä antamatta mitään takaisin.
Samalla on muistettava, että auringonpaistepolitiikan epäonnistumiseen vaikuttivat muutkin seikat. Ennen kaikkea Yhdysvaltain edellisen hallinnon päätös sisällyttää Pohjois-Korea ns. ”pahan akseliin” nostatti pohjoisen uhmaa ja heikensi auringonpaistepolitiikan onnistumisen edellytyksiä ratkaisevalla tavalla. Maltillisten presidenttien liialliset myönnytykset pohjoiseen olivat joka tapauksessa osasyy siihen, että konservatiivien presidenttiehdokas Lee nousi valtaan helmikuussa 2008.
Presidentti Leen on nyt keksittävä pohjoisen provokaatiolle päättäväinen vastatoimi, jota hänen kannattajansa pitävät riittävänä, Pohjois-Korea uskottavana ja muu maailma kohtuullisena. Hänen vaihtoehtonsa ovat rajatut, sillä hänen on saatava kansainvälisen yhteisön tuki toimilleen. Pyongyangin olisi helppo tuomita Etelä-Korean yksipuolinen vastatoimi silkaksi provokaatioksi, mutta useamman maan siunaamaan vastatoimeen sen on suhtauduttava vakavammin.
Näillä näkymin ainoana varteenotettavana vaikuttamiskeinona voidaan pitää Pohjois-Korean taloudellisen ahdingon kiristämistä. Etelä-Korea voisi rajoittaa tarvikkeiden tuontia pohjoisesta, jotta tämä menettäisi osan ulkomaankaupastaan. YK:n kautta voitaisiin asettaa lisää pakotteita nykyisten lisäksi, jotta Pyongyangin talous ajautuisi yhä ahtaammalle.
Tässäkin on tietty riskinsä. Pohjois-Korea on jälleen ilmoittanut vastaavansa uusiin pakotteisiin sodalla, eikä koskaan tiedä, puraiseeko haukkuva koira sittenkin. Tämän lisäksi huhtikuussa Kiinassa vieraillut Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-il on kiinalaisten lähteiden mukaan antanut viitteitä siitä, että hänen hallintonsa olisi vihdoin taas valmis neuvottelemaan kaikkein arvokkaimmasta valttikortistaan, ydinohjelmasta.
Näin ollen Etelä-Korean olisi samaan aikaan annettava Pohjois-Korealle sekä keppiä että porkkanaa, yhtäältä rangaistakseen sitä upotuksesta, toisaalta houkutellakseen sitä takaisin neuvottelupöydän ääreen. Presidentti Leen on nyt osoitettava, kuinka tästä mahdottomasta yhtälöstä tehdään mahdollinen, jotta sekä korealaiset konservatiivit että Itä-Aasian rauhasta huolestunut muu maailma olisi lopputulokseen tyytyväinen.
TÄSTÄ ON KYSYMYS
- Uusimpien todisteiden valossa on entistä uskottavampaa, että maaliskuussa 46 uhria vaatineen eteläkorealaisen sotalaivan uppoamisen taustalla oli pohjoiskorealainen torpedo.
- Presidentti Leen on nyt keksittävä pohjoisen provokaatiolle päättäväinen vastatoimi, jota hänen kannattajansa pitävät riittävänä, Pohjois-Korea uskottavana ja muu maailma kohtuullisena.
- Näillä näkymin Etelä-Korean ainoana varteenotettavana vaikuttamiskeinona voidaan pitää Pohjois-Korean taloudellisen ahdingon kiristämistä joko tuontirajoituksina tai suorina talouspakotteina.