Turkin jäsenyys ei tekisi EU:sta maailmanvaltaa
Helsingin Sanomat

Monet odottavat Turkin mahdolliselta EU-jäsenyydeltä paljon, mutta maan vaikutus Lähi-idässä on ajateltua vähäisempi.

Nykyisin kuulee usein väitteen, että Euroopan unioni tarvitsee Turkkia, jos se haluaa nousta aidosti globaaliksi vaikuttajaksi. Etenkin geostrategisesti tärkeässä Lähi-idässä Turkin EU-jäsenyyttä pidetään ratkaisevana sysäyksenä EU:n vaikutusvallan kasvulle.

Suomen ulkoministeri Alexander Stubb liittyi hiljattain joukkoon väittämällä, että Turkin maailmanlaajuinen painoarvo ohittaa nykyisin selvästi EU:n ja sen yksittäisten jäsenmaiden vaikutuksen. Stubbin ja Britannian ulkoministerin William Haguen mukaan “Turkki voi koitua Brysselille siunaukseksi”.

Näkemystä puoltaa moni seikka. Turkin roolia kansainvälisessä politiikassa korostavat geopoliittinen asema, asukasluku, talouden hyvä veto ja demokratian elinvoimaisuus.

Turkin pääministerin Recep Tayyip Erdoganin uudistusmielinen hallitus on hyödyntänyt näitä vahvuuksia taitavasti. Sen moneen suuntaan kurkottava ulkopolitiikka on tehnyt Turkista tärkeän pelurin niin omassa naapurustossaan kuin pitkällä rajojensa ulkopuolellakin.

Turkin ulkopoliittinen muodonmuutos on saanut vastakaikua varsinkin Lähi-idässä, missä sen taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen vaikutus on kasvanut räjähdysmäisesti.

Pystyykö dynaaminen Turkki turvaamaan EU:n intressit ja vaikutuksen Lähi-idässä sekä takaamaan sille vihdoin paikan maailman mahtavien pöydissä?

Turkin “strategista arvoa” unionille on perusteltu monella tavalla.

Ensinnäkin on väitetty, että Turkin poikkeukselliset ponnistelut esimerkiksi Iranin, Syyrian ja palestiinalaisten islamistijärjestön Hamasin sovittelijana voivat täydentää EU:n pyrkimyksiä alueelliseen ratkaisuun. Huomiotta jää kuitenkin se, että Turkki omaksui roolinsa vasta EU:n luovuttua sovitteluyrityksistään transatlanttisen solidaarisuuden nimissä.

Turkki yksinkertaisesti liukui paikalle, joka jäi EU:lta tyhjäksi sen jälkeen kun se päätti hyljeksiä Irania, torjua Syyrian ja eristää Hamasin. Sen seurauksena molemmat sovittelijat ovat löytäneet itsensä yhä selvemmin strategisen jakolinjan eri puolilta. Yksi osoitus tästä on EU:n ja Yhdysvaltojen pakotteiden uskottavuuden kyseenalaistanut Turkin, Brasilian ja Iranin ehdotus, että ydinpolttoaineilla ryhdyttäisiin käymään vaihtokauppaa.

Kovin vankasti ei voida perustella sitäkään, miksi omia alueellisia etujaan vaaliva maa olisi pätevämpi neuvottelijaksi kuin esimerkiksi puolueeton Norja. Kaikkiaan Norja on pärjännyt paljon Turkkia paremmin Lähi-idän rauhanneuvottelijana; tähän harvemmin vedotaan Norjan EU-jäsenyyden edistämiseksi.

Toinen väärinkäsitys on, että Turkki toimisi Lähi-idän muutoksen moottorina, siis esimerkkinä muille ja samalla demokratian ja ihmisoikeuksien edistäjänä.

Turkki on epäilemättä edistynyt tällä saralla huomattavasti sisäpolitiikassaan. Ei kuitenkaan juuri ole merkkejä siitä, että maa aikoisi levittää näitä arvoja pontevasti naapureilleen. Erdogan noudattaa varovaista linjaa Turkin ollessa tekemisissä Sudanin tai Iranin kaltaisten maiden kanssa. Tämä osoittaa, että hän asettaa geopoliittiset intressit järkeenkäyvästi arvovalintojen edelle.

Tästä voi päätellä, että EU:n jäsenmaana Turkki muistuttaisi todennäköisesti enemmän Ranskaa kuin Suomea: sekin asettaisi kapeat kansalliset intressinsä eurooppalaisten arvojen edelle.

Kolmannen väitteen mukaan Turkki voisi laajentaa merkittävästi EU:n strategista ulottuvuutta. Turkilla todellakin on annettavaa sikäli, että sillä on Naton jäsenistä toiseksi suurin armeija ja arvokasta kokemusta kapinallisten taltuttamisesta.

Todellisuudessa Turkki painii silti hieman yli seitsemän miljardin euron puolustusbudjetillaan samassa sarjassa Puolan ja Espanjan kanssa. Lisäksi pääosin asevelvollisuuteen perustuva Turkin armeija keskittyy kansalliseen puolustukseen ja kaipaa kipeästi uudistuksia.

Turkilla on siis arvokkaita täsmävaltteja, mutta tuskin siitä silti on unionille aiempaa vahvemman puolustuspolitiikan luojaksi.

Euroopan unionin strategisen läsnäolon puute Lähi-idässä ei itse asiassa ole koskaan johtunut resurssien puutteesta. Yhtä vähän syynä on kulttuurisen tietämyksen puute, joskin EU:lla on toki paljon opittavaa.

Unionin voimattomuus Lähi-idässä johtuu pikemminkin poliittisen tahdon ja selvän strategisen näkemyksen puutteesta. Molemmat ovat seurausta EU:n jäsenmaiden jakautumisesta ja erimielisyyksistä, jotka vain lisääntyvät unionin laajetessa.

Tämä ei merkitse sitä, ettei Turkista olisi EU:n jäseneksi. Päätös ei kuitenkaan voi perustua strategiseen laskelmointiin, vaan siinä on oltava kyse eurooppalaisesta solidaarisuudesta ja identiteetistä.

Varmaa on, ettei Turkin jäsenyys tee Euroopan unionista maailmanvaltaa. Siihen kykenevät ainoastaan eurooppalaiset poliitikot. Tavoitteen saavuttaakseen heidän on tehtävä vaikeita valintoja ja alettava ottaa unionin strategiset intressit vakavasti.