Turun Sanomat, 27.6.2008
Raimo Väyrynen
Maailmantalouden erityyppiset toimijat integroituneet tiiviisti toisiinsa
Uhkaako taloutta inflaatio vai taantuma?
Stagflaatio iski läntisten teollisuusmaiden talouteen 1970-luvulla. Se
oli yhdistelmä inflaatiota ja stagnaatiota, talouden taantumista.
Ongelmien mittasuhteita tavattiin mitata niin sanotulla
kurjuusindeksillä, jossa laskettiin yhteen inflaatio- ja
työttömyysprosentit. Indeksi arvo oli enimmillään reilusti yli 20, kun
viime vuosien voimakkaan talouskasvun aikana sen arvo on ollut
useimmissa maissa alle kymmenen.
Stagflaation 1970-luvulla aiheutti ennen kaikkea ensimmäinen
öljykriisi, jossa nopeat hinnankorotukset yhdistyivät taloudellisen
kasvun pysähtymiseen ja työttömyyden kasvuun.
Nyt stagflaation peikko on taas nostamassa päätään. Sen ensimmäisenä
ilmentymänä pidetään nopeutuvaa inflaatiota, jonka vauhti on kasvanut
kaikkialla maailmassa. Inflaatiovauhti vaihtelee kuitenkin
huomattavasti alueelta toiselle.
Koko maailman inflaatiovauhti on nopeutunut viimeisen reilun vuoden
aikana 2,4 prosentista 4,3 prosenttiin. Yhdysvaltojen inflaatio on
edennyt suunnilleen samaa vauhtia, kun taas euroalueen keskimääräinen
inflaatio on tällä hetkellä 3,3 prosenttia. Nopeutuva inflaatio
lähettää kyllä talouspoliittisen signaalin, mutta se ei toistaiseksi
ennakoi paluuta 1970-luvulle.
Inflaatiopaineet ovat kovimmat nousevissa talouksissa. Jos Zimbabwe
jätetään pois laskuista roskataloutena, niin nopein inflaatiovauhti on
Venezuelassa (29 prosenttia) ja Argentiinassa (23 prosenttia).
Latinalaisen Amerikan merkittävimmässä taloudessa, Brasiliassa,
inflaatio on vuodessa noussut kaksi prosenttiyksikköä viiteen
prosenttiin.
Merkille pantavaa on Kiinan inflaation nopeutuminen 8,5 prosenttiin ja
Venäjän peräti 14 prosenttiin. Intiassa inflaatio on ollut
maltillisempaa ja liikkuu nyt reippaassa seitsemässä prosentissa.
Inflaation keskittyminen kasvaviin talouksiin saa aikaan sen, että 2/3
maapallon asukkaista kärsii nyt korkeammasta kuin kymmenen prosentin
inflaatiosta.
Lepsu rahapolitiikka ruokkii inflaatiota
Tavallisesti nopeutunut inflaatio maailmantaloudessa ja erityisesti
nousevissa talouksissa jäljitetään nopeasti kohonneisiin energian,
hyödykkeiden ja elintarvikkeiden hintoihin. Niiden merkitys onkin
kiistaton: Goldman Sachsin hyödykeindeksin mukaan mineraalien ja muiden
vastaavien hyödykkeiden hinnat ovat kaksinkertaistuneet vuoden 2007
alusta ja öljyn hinta on noussut samaan aikaan 150 prosentilla eikä
laskevaa suuntausta ole nähtävissä.
Inflaatiota ei ole hillinnyt sekään, että useissa kehittyvissä maissa
polttoaineen ja energian hintaa subventoidaan, mikä itse asiassa lisää
niiden kysyntää ja siten hintapaineita maailmanmarkkinoilla.
Perimmäisenä syynä inflaatioon on se, että kysyntä ylittää tarjonnan ja
että markkinoilla on runsaasti edullista rahaa. Sekä energian,
raaka-aineiden ja ruuan kysyntä onkin viime aikoina kasvanut nopeammin
kuin mitä öljylähteet, kaivokset ja pellot ovat ehtineet tuottaa.
Keskeisenä syynä tähän epätasapainoon on ollut Kiinan, Intian ja muiden
nousevien maiden nopea talouskasvu, joka on luonut niiden teollisessa
tuotannossa ja kulutusmarkkinoilla keskiluokassa uutta kysyntää.
Kysynnän rahoittamista on helpottanut se, että näihin päiviin saakka
korkotaso on ollut historiallisen alhaalla ja pääomaa on ollut
runsaasti saatavissa. Itse asiassa Aasian maiden keinotekoisen alhainen
korkotaso ja lepsu rahapolitiikka on ruokkinut inflaatiota.
Nyt korkotasoa pitäisi nostaa inflaation hillitsemiseksi, kuten
Euroopan keskuspankissa kaavaillaan, mutta se saattaisi pahentaa
muutenkin hidastumassa olevan talouden tilaa heikentämällä pääoman
saatavuutta ja lisäämällä työttömyyttä. Erityisesti korkotason nousu ja
likvidin pääoman saatavuus vaikeuttaisi ongelmiin joutuneita
asuntovelallisia aja heille roskalainoja myöntäneitä pankkeja, joille
kerätään tukipaketteja laajemman finanssikriisin välttämiseksi.
Inflaation ja jopa stagflaation välttäminen näissä oloissa ei ole
helppo talouspoliittinen tehtävä.
Korkotasoa nostettava inflaation hillitsemiseksi
Ongelmia ei pidä kuitenkaan liioitella. Talouskasvu uhkaa tosin
hidastua teollisuusmaissa ja näin on erityisen selvästi käynyt
Yhdysvalloissa. Kuitenkaan pankkikriisi ei ole toistaiseksi
merkittävällä tavalla levinnyt reaalitalouteen, vaan kyseessä on
enemmän ollut finanssijärjestelmän sisäinen luottamuskriisi, jossa
pankit ovat olleet varovaisia lainaamaan toisilleen.
Vanhojen teollisuusmaiden inflaatiota ei ole myöskään syytä liioitella,
vaikka sitä ei voida johtaa pelkästään energian ja ruuan hinnan
nousuun. Inflaatiovauhdista arvellaan vain toisen puolen johtuvan tästä
tekijästä.
Inflaatioriski on jo toteutunut huomattavasti voimakkaammin nousevissa
talouksissa, jossa hintatason nousulla on myös voimakkaammat
sosiaaliset vaikutukset. Kun keskimääräisen talouden tuloista kuluu
Intiassa ruokaan 60 prosenttia – ja Venäjällä 40 ja Kiinassa 33
prosenttia – niin on selvää, että riisin hinnan kaksinkertaistuminen
vuoden 2007 alusta lisää taloudellista ahdinkoa ja suorastaan nälkää.
Maailmanpankki arvioikin 105 miljoonan ihmisen joutuvan
elintarvikekriisin vuoksi uuteen köyhyyskierteeseen, mikä vaikeuttaa
YK:n vuosituhannen tavoitteiden saavuttamista eli köyhyyden
puolittamista vuoteen 2015 mennessä.
Inflaation hillitseminen ei nousevissa talouksissa ole helppoa.
Varsinkin Kiinan poliittinen vakaus edellyttää jatkuvaa nopeaa
talouskasvua – vähintään kahdeksan prosenttia vuodessa – jotta
työllisyys voidaan taata ja poliittinen tyytymättömyys pitää kurissa.
Korkotasoa pitäisi nostaa inflaation hillitsemiseksi merkittävästi,
mutta jos näin tehdään, niin maahan alkaa vapaiden pääomaliikkeiden
vallitessa virrata ulkomaista rahaa, mikä taas lisää likviditeettiä tai
johtaa valuutan arvon revalvaatioon. Nousevien talouksien inflaation
jatkuminen näyttää siis todennäköiseltä, mutta se tuskin johtaa
taloudellisen kasvun pysähtymiseen, taantumaan, ja sitä kautta
stagflaatioon.
Hintojen ja palkkojen yhteys löyhentynyt
Teollisuusmaiden talouskasvu saattaa hyvinkin hidastua nykyisestään
jopa useaksi vuodeksi. On kuitenkin vaikea uskoa, että kotimaiset
tekijät edes yhdessä energian ja ruuan maailmanmarkkinahintojen nousun
kanssa johtaisivat hallitsemattomaan inflaatioon. Rahapolitiikka on
viimeisen kolmen vuosikymmenen aika tehostunut huomattavasti ja on
euroalueella muuttunut yhteiseksi. Globaalissa taloudessa myös hintojen
ja palkkojen yhteys on huomattavasti aikaisempaa löyhempi, minkä vuoksi
vanhanaikaisen inflaatiokierteen uhka on pienentynyt.
Näyttääkin siltä, että maailmantaloudelle on ominaista eräänlainen
eriytynyt stagflaatio: talouden stagnaatio vanhoissa teollisuusmaissa
ja inflaatio uusissa. Jos nousevat taloudet haluavat taltuttaa
tehokkaalla korko- ja valuuttakurssipolitiikalla omaa inflaatiotaan,
kuten niiden pitäisi tehdä, niin vientituotteiden nousevat hinnat
iskevät tällöin myös niistä riippuvien teollisuusmaiden talouksiin
hidastaen niiden toipumista.
Maailmantalouden sisäinen riippuvuus ei johdu enää vain kaupasta ja
pääomavirroista, vaan myös erityyppisten maiden taloudet ja
talouspolitiikat ovat integroituneet entistä tiiviimmin toisiinsa.
Jotta maailmantalouden vakaus voitaisiin palauttaa, niin tarvittaisiin
keskeisten talousmahtien yhteisiä toimia valtiontalouksien ja
kauppavirtojen syvien vajeiden pienentämiseksi ja valuuttakurssien
saattamiseksi realistiseen suhteeseen toisiinsa.