Kansainvälinen turvallisuusympäristö on muuttunut merkittävästi viime vuosina. Muutokset vaikuttavat välittömästi kriisinhallintaan sekä rauhanturva- ja humanitaariseen työhön.
Monet sotilaallis-humanitaariset kriisit ovat osoittautuneet luultua haastavammiksi. Länsimaat ovat havahtuneet kriisinhallinnan hankaluuteen muun muassa Afganistanissa.
Toinen merkittävä muutos on, että kriisinhallintaan osallistuu aiempaa enemmän toimijoita, jotka joutuvat entistä useammin väkivallan uhreiksi. Kriisien muutettua muotoaan humanitaarista apua antavien toimintatila on muuttunut: järjestöt voivat toimia turvallisesti entistä pienemmällä osalla kriisialuetta.
Neutraalius, riippumattomuus ja puolueettomuus ovat perinteisiä avustusjärjestöjen periaatteita. Kriisialueilla ne ovat muodostaneet niin sanotun humanitaarisen tilan: näihin periaatteisiin nojaten avustusjärjestöt ovat turvanneet toimintatilansa ja viestineet toimivansa voimapolitiikan ja poliittisen vallankäytön ulkopuolella.
Avustusjärjestöt tekevät kuitenkin nykyisin entistä tiiviimpää yhteistyötä sotilaallisten toimijoiden kanssa. Sotilaalliset toimijat ja järjestöt suunnittelevat ja toimivat yhdessä. Tämä on asettanut avustusjärjestöjen neutraaliuden kyseenalaiseksi.
Kriisialueiden taistelijat eivät enää pidä humanitaarisia järjestöjä puolueettomina eivätkä usko, että ne ovat irrallisia länsimaisesta valtapolitiikasta.
Avustusjärjestöjen ja läntisten valtojen – etenkin niiden sotilaskoneistojen – yhteistyön tiivistyminen on johtanut paitsi epäluuloihin myös väkivallan uhan kasvuun. Kriisialueiden sotilaalliset joukot pitävät avustusjärjestöjä sopivina väkivaltaisten iskujen kohteina.
Avustusjärjestöjen ja sotilaallisten toimijoiden aiempaa tiiviimmän yhteistyön taustalla on halu tehdä kriisinhallinnasta ja hädänalaisten auttamisesta tehokkaampaa.
Vaikka yhteistyö saattaakin johtaa tehokkaampaan kriisinhallintaan, sillä on myös ongelmallisia vaikutuksia: humanitaarisen toiminnan periaatteet vaarantuvat tehokkuusajattelun seurauksena.
Monet humanitaariset toimijat ovatkin huolissaan yhteistoiminnan aiheuttamasta poliittisesta riippuvuudesta ja siitä, että ne joutuvat alistumaan poliittisen valtapelin sääntöihin – aivan kuten kriisialueiden taistelijat ovat ounastelleet.
Järjestöjen on yhä vaikeampaa toimia kentällä, ja niiden humanitaarinen tila – uskottavuuden ja puolueettomuuden niille takaama toimintarauha kriisialueella – on kaventunut.
Avustustyöntekijät joutuvat myös entistä useammin ja herkemmin väkivaltaisten iskujen kohteiksi.
Samalla kun humanitaariset järjestöt ovat lähentyneet valtiollisia ja sotilaallisia kriisinhallintatoimijoita, sotilaalliset toimijat ovat kahmineet itselleen sellaisia tehtäviä, jotka ovat perinteisesti kuuluneet humanitaariseen alaan.
Viimeaikainen kehitys on johtanut siihen, että kriisialueilla operoivat sekä humanitaariset että sotilaalliset toimijat, vaikka niitä on perinteisesti pidetty hyvin erilaisina toimijoina. Niin kriisialueiden sotilaallisten toimijoiden kuin siviilienkin on vaikea erottaa toisistaan humanitaarisia ja valtioiden sotilaallisia kriisinhallintatoimijoita.
Hyvää tarkoittava, aseistamaton, puolueettomuuteen uskova ja neutraaliuden nimeen vannova humanitaarinen työntekijä esimerkiksi Afganistanin aseellisen selkkauksen keskellä saattaa paikallisen silmissä vaikuttaa Nato-johtoisten joukkojen tietä rakentavalta rauhanturvaajalta.
Humanitaarista avustustyötä tekevä saattaa siis paikallisten silmissä rinnastua sotilaallisen selkkauksen osapuoleen – ja päätyä helpoksi maalitauluksi.
Humanitaarisen toiminnan periaatteet – puolueettomuus, riippumattomuus ja neutraalius – ovatkin todellisen uhan alla. Käytännössä tämä merkitsee, että humanitaarisen avun perille vieminen on nykyään entistä hankalampaa.
Avustustyön tekemisen vaikeutuminen johtaa ennen pitkää siihen, että inhimillinen kärsimys lisääntyy.
Suomessa valmistellaan parhaillaan uutta kansallista kokonaisvaltaista kriisinhallinnan strategiaa. Sen laatijat ovat suuren haasteen edessä. Uudessa strategiassa pitää huomioida muuttunut turvallisuustilanne sekä kriisinhallinnan uudet toimijat, heidän muuttunut työnjakonsa ja heidän turvallisuustilanteensa.
Etenkin kriisinhallintahenkilöstöä kohtaan suunnatun väkivallan lisääntyminen kriisitilanteissa ja iskujen kohdistuminen avustusjärjestöihin ja näiden työntekijöihin vaativat huomiota. Muutoin uhattuna ovat sekä avustustyöntekijöiden henki että avustustyön jatkuvuus.
Strategia jää vajavaiseksi myös, jos humanitaarisen tilan kaventuminen ja toimintaympäristön muuttuminen jätetään huomiotta.
Vastuu ei kuitenkaan lepää yksin valtion harteilla. Myös kriisinhallintaan osallistuvien avustusjärjestöjen pitäisi ottaa toiminnassaan ja sen suunnittelussa huomioon muuttunut tilanne ja toimijakenttä.
Kriisinhallinnan haasteita ja vaaroja ei tiedosteta kunnolla