Maaseutua ei voi viedä, mutta sitä voidaan ostaa ja vuokrata. Viljelymaan hankkimisesta on tullut osa kansainvälistä liiketoimintaa. Kyse ei ole uudesta ilmiöstä, mutta viime aikoina sen mittasuhteet ovat moninkertaistuneet.
Sopimusten erilaisuuden ja neuvottelujen keskeneräisyyden vuoksi mittasuhteista on vaikea saada pitävää käsitystä. Yhden arvion mukaan vuoden 2006 jälkeen vuokra- ja kauppasopimukset ovat koskeneet 15–20 miljoonaa hehtaaria ja ovat olleet arvoltaan 20–30 miljardia dollaria.
Kolonialismissa siirtomaiden kaupallinen viljelytalous oli pitkälle ulkomaisessa valvonnassa. Kahvia, teetä, kaakaota ja hedelmiä tuotettiin valtavilla plantaaseilla, joita valvoivat sellaiset suuryritykset kuin Unilever ja United Fruit.
Nykyinen kehitysvaihe alkoi suunnitelmatalouden purkautuessa itäisessä Euroopassa, jossa läntinen agribusiness rohkaistui sopimusviljelyyn ennen kaikkea Ukrainassa ja jopa Venäjällä. Motiivina tälle maatalouden itälaajenemiselle oli mustan mullan tuottavuus ja edulliset tuotantokustannukset. Ruotsalainen Alpcot Agro osti viime vuonna Venäjältä 128 000 hehtaaria maata.
Maa käy niukemmaksi
Viime aikoina maahankintojen ja viljelysopimusten painopiste on ollut Aasian ja Afrikan maissa (muun muassa Sudan, Mosambik, Etiopia, Madagaskar, Vietnam, Indonesia ja Tansania). Innokkaimpia viljelysmaan ostajia tai vuokraajia ovat olleet valtiolliset yritykset Kiinasta, Etelä-Koreasta, Libyasta, Saudi-Arabiasta, Persian lahden pienistä öljyvaltioista ja vähemmässä määrin suuret sijoitusyhtiöt kuten Blackstone Group, Deutsche Bank ja Goldman & Sachs.
Kysyntä ohjaa maatalouskaupan kansainvälistymistä investointeihin. Viljelysmaan käydessä kasvavan väestön maailmassa entistä niukemmaksi, sen kysyntä kasvaa. Kun maailmassa oli vuonna 1960 viljeltyä maata 0,44 hehtaaria henkeä kohti, niin vuonna 2000 tämä luku oli 0,24. Ulkomaiset maanhankinnat perustuvat odotukseen maan hinnan noususta ja elintarvikkeiden kysynnän kasvusta etenkin nousevissa talouksissa. Niissä ei oma tuotanto useinkaan tyydytä kasvavaa kysyntää.
Biopolttoaineiden suosio on voimistanut viljelymaan kysyntää, vaikka niiden ympäristöystävällisyys on kyseenalaista. Ne tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden vähentää riippuvuutta ulkomaisesta öljystä ja kaasusta.
Kiina on neuvotellut Kongon demokraattisen tasavallan kanssa sopimuksen tuottaa palmuöljyä 2,8 miljoonan hehtaarin alalla. Vastaavasti kiinalaisyhtiö Chongqin Seed valmistelee sopimusta Sambian kanssa kahden miljoonan hehtaarin alasta jathrophan viljelemiseksi.
Yhden arvion mukaan Afrikassa työskentelee nyt miljoona kiinalaista maataloustyöläistä.
Ruuan hinnan voimakas nousu vuosina 2007–2008 loi intressin hankkia viljelysmaata kansainvälisillä sopimuksilla. Vaikka hinnat ovatkin viimeisen vuoden aikana tulleet alas, niin ne ovat edelleen pitkän aikavälin tason yläpuolella ja kansainväliset ruokavarastot ovat nyt pienemmillään 40 vuoteen. Hintapiikin aikana useat maat panivat maataloustuotteitaan vientikieltoon.
Kansainvälisten viljelysopimusten taustalla onkin huoli ruokaturvallisuudesta. Kaikkein innokkaimpia vuokraviljelijöitä ovat sellaiset valtiot, joiden olosuhteet eivät suosi omaa tuotantoa, mutta joilla on öljytulojen ja kaupan ylijäämän vuoksi varaa tällaisiin hankkeisiin.
Öljyllä ruokaa-ohjelma onkin saamassa uuden merkityksen.
Korealaiset aktiivisia
Kansainväliset maajärjestelyt ovat nousseet julkisuuteen eräiden näkyvien tapausten johdosta. Niinpä korealaisyhtiö Daewoo Logistics vuokrasi Madagaskarilta palmuöljyn ja viljan tuotantoon 99 vuodeksi 900 000 hehtaaria viljelysmaata, mikä on kolmasosa koko maan viljelyalasta.
Intialaisyhtiö Varun vuokrasi maassa puolestaan 465 000 hehtaaria viljelysmaata. Ei ole ihme, että kansa nousi vastustamaan sopimuksia ja vaihtoi presidenttiä. Uusi presidentti Andryn Rajoelina on luvannut kumota kaupan.
Kiinalainen Fuhua Group investoi puolestaan 4 miljardia dollaria viljanviljelyyn Filippiineille ja Qatar sijoitti miljardi dollaria Vietnamin maatalouteen. Saudiarabialainen Hail Agricultural Development Corporation tavoittelee Sudanissa 100 000 hehtaaria sopimusviljelyä varten. Liikkeelle lähdetään ensi vuonna 2 400 ha koeviljelmällä, joka on vuokrattu 48 vuodeksi noin kahden euron hehtaarihinnalla. Libya on vuokrannut Malista 100 000 hehtaaria riisin viljelyyn ja Ukrainasta 250 000 hehtaaria (sopimuksen liittyi myös asekauppoja).
Poliittisesti epävakaasta Sudanista on tullut kansainvälisten maakauppojen keskeinen kohde (se on kyllä aikaisemminkin tunnettu arabimaailman leipäkorina). Sudanin hallitus aikoo jakaa 1/5 viljellystä maa-alasta kansainvälisille sijoittajille. Se on sopimassa Etelä-Korean kanssa 690 000 hehtaarin ja Yhdistyneiden arabiemiraattien (UAE) kanssa 400 000 hehtaarin diilistä.
Sudaninkin tapauksessa maanomistusolot ovat epäselvät ja niiden selvittämistä vaikeuttaa demokratian puute sekä maan hallituksen ja eteläosan väliset syvät ristiriidat. Maan ulkomaiset vuokraajat ottavat suuren poliittisen riskin.
Vielä suuremman riskin on ottanut amerikkalaissijoittaja Phil Heilberg, joka on tehnyt sopimuksen Etelä-Sudanin asevoimien apulaiskomentajan Paulino Matipin kanssa 400 000 hehtaarin vuokraamisesta viljelyyn aikomuksenaan vielä kaksinkertaistaa ala.
Heilberg myöntää avoimesti sopimukseen liittyvät riskit, mutta uskoo Etelä-Sudanin itsenäistyvän ja Matipin kykenevän takaamaan hänen liiketoimiensa jatkumisen. Heilbergilla on epäilemättä mielessään myös alueen muut runsaat luonnonvarat (öljy, kulta, uraani ja sinkki).
Poliittisia ongelmia
Suuret kansainväliset maakaupat ja vuokrasopimukset ovat herättäneet voimakasta poliittista keskustelua. Arvostelijoiden mukaan ruuan tai biopolttoaineiden tuottaminen vientiin, joko takaisin sijoittajan kotimaahan tai kansainvälisille markkinoille, heikentää kehitysmaiden omaa elintarviketilannetta. Tosin joissakin sopimuksissa on määräyksiä, joiden mukaan osa tuotannosta täytyy jättää kohdemaan omille markkinoille.
Toinen ongelma liittyy maanomistusoloihin. Monessa kehitysmaassa on kyllä viljeltävää maata – arvion mukaan Afrikan viljelykelpoisesta maasta vain 14 prosenttia on käytössä – ja hyvällä tahdolla toiminta on sopeutettavissa paikalliseen ympäristöön.
Tavallisesti vuokrattavilla alueilla harjoitetaan kuitenkin pienviljelyä ja riski on suuri, että paikalliset viljelijät karkotetaan kodeistaan. Kun vuokrasopimusten takaajana on yleensä kohdemaan hallitus, niin sillä on kyllä käytettävissään riittävä pakkovoima puhdistuksiin.
Myönteisessä tapauksessa kansainvälinen vuokraviljely voi tuoda maahan uutta pääomaa ja teknologiaa ja parantaa siten maatalouden tuottavuutta, jonka alhaisuus Afrikassa on iso ongelma. Maan yleistä infrastruktuuria voidaan myös kehittää.
Onnistuminen edellyttää kuitenkin viljely- ja kauppasopimusten riittävää yksityiskohtaisuutta ja kykyä valvoa paikan päällä määräysten noudattamista. Se saattaa olla liikaa vaadittu.