Utrikespolitiska institutets programdirektör Arkady Moshes skrev en ledarartikel i Helsingin Sanomat, där han konstaterade att Rysslands problem inom inrikespolitiken återspeglas i landets utrikespolitik.
Kuten filosofi Herakleitos totesi, samaan virtaan ei voi astua kahdesti. Valtaan palaavalla Venäjän presidentillä on tuttu nimi, mutta maan yhteiskunnassa ja politiikassa hänelle tarjoutuva rooli on muuttunut viime kuukausina dramaattisesti.
Vladimir Putin ei enää ole kansan johtaja.
Vaalikampanjassaan Putin esiintyi tavalla, josta olisi voinut luulla Venäjän olevan sisällissodassa. Hän turvautui kansaa jakavaan puhetapaan ja jopa lainasi jokaisen venäläisen tuntemaa Vjatšeslav Molotovin puhetta, jonka tämä piti radiossa 22. kesäkuuta 1941 saksalaisten hyökättyä maahan. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että Putin suhtautuu oppositioon kuin aitoihin vihollisiin.
Putin voitti vaalit. Voitonjuhlista huolimatta hänen pitäisi olla täysin tietoinen siitä, että kansa on jakaantunut kolmeen osaan. Kukin ryhmä tarjoaa presidentille omat haasteensa.
Opposition protestit todennäköisesti vähenevät, mutta se on silti täysin erkaantunut valtapolitiikasta. Viranomaisten kieltäydyttyä tutkimasta joulukuisten duumavaalien väärinkäytöksiä vihaiset kaupunkilaiset – kuten oppositiota nykyisin kutsutaan – ovat ottaneet yhteiseksi iskulauseekseen ”Venäjä ilman Putinia”.
Nämä ihmiset eivät iske ikkunoita säpäleiksi tai polta autoja. He hoitavat työnsä ja maksavat veronsa. He kuitenkin etsivät ja myös löytävät jatkuvasti uusia todisteita väärinkäytöksistä. Banderollit julistivat opposition johtopäätöksen maaliskuun mielenosoituksissa: ”Nämä eivät olleet vaalit. Hän ei ole presidentti.”
Sillanrakennus opposition kannattajien ja Putinin välillä olisi mahdotonta, eikä Putin mitä todennäköisimmin aio edes yrittää.
Toinen ryhmä koostuu äänestäjistä, jotka odottavat hyötyvänsä Putinin äänestämisestä. He uskovat, että Putin täyttää lukuisat erittäin kalliiksi tulevat vaalilupauksensa eli muun muassa nostaa eläkkeitä ja palkkoja sekä luo valtion varoilla työpaikkoja.
Toisen ryhmän äänestäjät muistavat Putinin viime presidenttikauden, jolloin heidän elintasonsa nousi. Ongelma on kuitenkin se, ettei Venäjän talous kasva nyt yhtä nopeasti kuin vuonna 2008. Jos maailmantalouden kasvu hiipuu, Venäjä ei saa tarvitsemiaan öljytuloja, jolloin valtion rahankäyttöä on pakko karsia.
Vaalikampanjoinnin ajaksi jäädytettyjä energian hintoja nostetaan ja asumiskustannuksia kasvatetaan merkittävästi jo kevään aikana. Aikooko Putin yhä vakuuttaa tämän kansanryhmän? Vai onko ”rakkautta rahasta”-malli tullut tiensä päähän? Sen näemme pian.
Kolmannen ryhmän muodostavat ne, jotka äänestävät aina vallanpitäjiä. Osa ei odota minkäänlaista muutosta parempaan, osalla taas ei ole voimia vastustaa yleistä painetta. Haluamaansa vaalitulosta ajavalle hallintokoneistolle he ovat helppoja uhreja, joita voi käyttää hyväksi.
Nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole Putinin henkilökohtainen voimavara, sillä heille kelpaa kuka tahansa muukin johtaja. Jos tyytymättömyys saa kaksi ensimmäistä ryhmää lyöttäytymään yhteen, kolmaskaan ei näe syytä entisen säilyttämiseen, sillä tähän ryhmään kuuluvat eivät yleensä tee itsenäisiä päätöksiä vaan ajelehtivat enemmistön mukana.
Tämä tilanne ei ennusta aurinkoista tulevaisuutta Venäjän johdolle.
Länsimaiden ei tietenkään tarvitse vaivata liikaa päätään sillä, miten Putin aikoo säilyttää valtakirjansa omaan kansaansa nähden. Silti on hyvä ymmärtää, millaista ulkopolitiikkaa Kreml aikoo harjoittaa nykytilanteessa. Tässä asiassa sisäpoliittinen tilanne vaikuttaa suoraan myös ulkopolitiikkaan.
Putin käytti vaalikampanjassaan selkkausretoriikkaa puhuessaan länsimaista. Syy saattoi olla se, että hän uskoo protestien kummunneen lännen salaliitosta häntä vastaan samalla tavalla kuin aiemmin Ukrainassa ja Libyassa.
Länsimaiden johtajien olisi erityisen tärkeää kysyä asiasta suoraan Putinilta tavatessaan hänet. Jos vastaus on myönteinen, Venäjän ja länsimaiden suhteita leimaa epäluottamus, eikä mikään kumppanuus ole mahdollinen ilman luottamusta.
Vastaus on todennäköisesti kuitenkin kielteinen. Tapaamisissa ulkomaisten ”ystäviensä” kanssa Putin ei luultavasti suhtaudu yhtä kielteisesti länteen – Venäjän eliittihän säilyttää viime kädessä rahojaan lännessä. Siinä tapauksessa olisi vähintään sopivaa odottaa Putinilta anteeksipyyntöä omien maanmiestensä leimaamisesta julkisesti pettureiksi ja selitystä sitäkin enemmän.
Tällainen suoruus olisi länsimaiden diplomatialta epäilemättä liikaa toivottu. Toisaalta: vaikka länsimaat päättäisivät avata suunsa, sillä ei olisi juuri vaikutusta. Venäjän viranomaiset sivuuttaisivat arvostelun samalla tavalla kuin ennenkin.
Juuri tässä piilee keskeinen ongelma. Lännellä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa Venäjän tilanteeseen, koska lännen moraalinen auktoriteetti – asema, jossa se voi tuomita muita – on rapautunut pala palalta. Venäläiset eivät usko, että länsimaita oikeasti kiinnostaa demokratia.
Useimpien venäläisliberaalien mielestä länsi vaihtoi vaatimukset Venäjän demokratiasta vientimahdollisuuksiin, uusiin öljy- ja kaasuputkiin sekä ylenpalttisiin korvauksiin, jotka kelpasivat tietyille näkyville länsimaiden johtajille.
Politiikan haukkojen mielestä lännen ainoa tavoite on Venäjän geopoliittinen antautuminen. Jos Venäjä olisi viime helmikuussa äänestänyt YK:ssa toisin Syyrian tilanteesta, länsi ei olisi heidän mukaansa arvostellut vaaleja ollenkaan.
Tällainen mielikuva ei ole kovin imarteleva maille, jotka puhuvat kernaasti arvoistaan, ja sen muuttaminen on erittäin vaikeaa. Jos mielikuva ei muutu, lännen suhteet itänaapuriin – joka jälleen kerran on muutosten pyörteissä – ovat tulevaisuudessakin pulmalliset.