Kaleva, 17.6.2008
Raimo Väyrynen
”EU pidättää hengitystään Irlannin kansanäänestyksen tuloksesta”.
”Käyttävätkö irlantilaiset giljotiinia Lissabonin sopimukseen”. Tässä
pari poimintaa viimeviikkoisten eurooppalaisten sanomalehtien
otsikoista, joiden kohteena oli Irlannin kansanäänestys niin sanotusta
Lissabonin sopimuksesta, joka aikaisemmin tunnettiin EU:n
perustuslaillisena sopimuksena. Muiden tuntema huoli oli aiheellinen,
sillä 54 prosenttia irlantilaisista hylkäsi kesäkuussa 2001
kansanäänestyksessä Nizzan sopimuksen, jonka kuitenkin 63 prosenttia
hyväksyi uudessa äänestyksessä lokakuussa 2002.
Irlantilaisten lievän enemmistön – 53,4 prosenttia – asettuminen
Lissabonin sopimusta vastaan ei ollut järin suuri yllätys, sillä
varsinkin kampanjan loppuvaiheissa kriittinen kanta vahvistui
jatkuvasti. Näin tapahtui siitä huolimatta, että suuri osa maan
poliittisesta eliitistä kampanjoi sopimuksen puolesta. Ei-vaihtoehdon
kannattajat saivat kuitenkin tukea sekä katoliselta oikeistolta,
nationalistiselta vasemmistolta että eräiltä liikemiesryhmiltä, joista
vahvin on varakkaan Declan Ganleyn johtama Libertas.
Kuten kävi Ranskan ja Hollannin alkuperäisen perustuslaillisen
sopimuksen hylänneissä kansanäänestyksissä vuonna 2005, niin nytkin
Irlannissa äänestettiin myös hallituksen suosiosta. ”Kelttiläisen
tiikerin” hidastuva talouskasvu ja laskevat asuntojen hinnat loivat
pohjaa hallituksen vastaiselle protestille. Pitkäaikaisen pääministerin
Bertie Ahernin äskeinen ero rahoitussotkujen vuoksi söi pohjaa uuden
pääministerin (taoiseach) Brian Cowenin yritykseltä varmistaa
myönteinen lopputulos kansanäänestyksessä. Irlannin korkein oikeus on
katsonut tällaisissa tapauksissa kansanäänestyksen välttämättömäksi,
vaikka kaikki oikeusoppineet eivät olekaan asiasta samaa mieltä.
Irlanti on pieni ja syrjäinen, joskin nopeasti kasvanut maa.
Kansanäänestyksen kielteinen lopputulos lisää sen poliittista
eristyneisyyttä. Jos tulos koskisi vain sitä itseään, niin ongelma ei
laajemmissa yhteyksissä olisi kovin suuri. EU:ssa on kuitenkin
edellytetty, että tämäntasoisten sopimusten voimaansaattaminen vaatii
kaikkien jäsenmaiden hyväksyntää. Jos tästä periaatteesta pidetään
kiinni, niin Lissabonin sopimus tulisi neuvotella uudelleen
sellaiseksi, että se kelpaa Irlannin lisäksi myös kaikille muille
jäsenmaille.
Irlantilaisten ratkaisulla on jo nyt leviämisvaikutuksia. Vaikka
kaikkiaan 18 EU-maata on tähän mennessä vahvistanut Lissabonin
sopimuksen, Suomi niiden joukossa, niin jäljellä on muutama jääräpää,
joka saa rohkaisua Irlannin kansanäänestyksen tuloksesta. Tsekissä on
parlamentissa vastustusta sopimusta kohtaan ja sen opponentit uhkaavat
joka tapauksessa viedä asian perustuslakituomioistuimeen. Englannissa
tilanne asettaa muutenkin vaikeuksissa olevan pääministeri Gordon
Brownin entistä tukalampaan asemaan, jos hän yrittää viedä sopimuksen
lävitse maan alahuoneessa kuten hallitus on ilmoittanut tekevänsä.
Sopimusta kannattavien EU-voimien strategiana näyttää olevan, että sen
ratifiointia jatketaan ikään kuin Irlannissa ei olisikaan äänestetty
sitä vastaan. Jos tapahtunut poliittinen vahinko onnistutaan
rajoittamaan Irlantiin, niin sen kanssa voidaan neuvotella
poikkeuksista sopimukseen kuten on tehty ainakin Englannin ja Tanskan
kanssa. On irlantilaisten asia, kuinka maa saattaa rajoitetun
sopimuksen voimaan. Useat jäsenmaat eivät ole kuitenkaan valmiita
ajamaan Irlantia nurkkaan, minkä vuoksi se joutuu äänestämään uudelleen
sopimuksen nykyisestä tai uudistetusta versiosta.
Jo nyt irlantilaisten ratkaisu on johtanut aikatauluongelmaan.
Ranskalla oli heinäkuussa alkavalle EU-puheenjohtajuudelleen
suunnitelma sopimuksen saattamiseksi voimaan ensi vuoden alusta ja
uuden unionin aloittamisesta sen johdolla. Lissabonin sopimuksen
mukaisesti unioni olisi saanut uusia toimielimiä, virtaviivaistanut
päätöksentekoaan ja vahvistanut kansainvälistä vaikutusvaltaansa. Nämä
uudistukset olisivat tarjonneet hyvän pohjan kesäkuussa 2009
pidettäville europarlamentin vaaleille.
Tämä aikataulu on Lissabonin sopimuksen kohdalla tuskin mahdollinen.
Unioni saattaa joutua toimimaan yleisesti epäonnistuneeksi tunnustetun
Nizzan sopimuksen pohjalta. Yleensä EU:n perussopimuksia koskevat
neuvottelut ja ratkaisut eivät ansaitse kovin korkeaa arvosanaa ja
siksi kansalaisten turhautuminen on ymmärrettävää. Asiantuntijankin on
usein vaikeaa saada tolkkua sopimuksen koukeroista. Silti voidaan
kysyä, onko Lissabonin sopimuksen kaltaisen asiankirjan alistaminen
kansanäänestykseen yleensäkään viisasta.
Jos Lissabonin sopimus halutaan ylipäätään saattaa voimaan, niin nyt on
pidettävä pää kylmänä. Sopimus olisi saatettava voimaan kaikissa muissa
26 jäsenmaassa ja sitten ryhdyttävä etsimään pikaista ratkaisua
Irlannin kanssa. Unionin piiristä löytyy kyllä niin haluttaessa
oikeudellista ja poliittista taitoa, jolla voidaan hakea luovaa
ratkaisua Irlannin asemaan. Jos vastarinta leviää, ja varsinkin
Englanti ottaa kielteisen kannan, niin Lissabonin sopimukselle voidaan
vähitellen toivotella hyvästejä.
Tämä olisi äärimmäisen huolestuttava kehityssuunta. On vaikea
kuvitella, että EU olisi viisi vuotta kestäneen perussopimuksen
neuvottelujen jälkeen valmis aloittamaan tuosta vain uudet neuvottelut.
Juuri kun maailmantaloudessa ja -politiikassa nousee koko ajan esiin
uusia haasteita, niin EU:n yhteinen toimintakyky uhkaa heiketä.
Seurauksena olisi hyvin todennäköisesti keskeisten jäsenvaltioiden
merkityksen kasvu ja niiden keskinäisten liittoutumien vahvistuminen.
Tätä tulevaisuudenkuvaa ei voi pitää pienten jäsenvaltioiden kannalta
millään muotoa myönteisenä.