Kööpenhaminan ilmastokokoukseen oli ladattu valtavia odotuksia, joita
ei kyetty lunastamaan. Nyt neuvottelijat, tutkijat ja juristit
yrittävät kuumeisesti pohtia, mitä tapahtui ja miksi.
Jälkipelin
avasi Mark Lynas, Malediivien delegaatioon kuulunut konsultti, joka
kritisoi ankarasti Kiinan kovia neuvottelukeinoja. Samansuuntaisia
lausuntoja ovat antaneet myös Britannian energia- ja ympäristöministeri
Ed Miliband sekä Ruotsin ympäristöministeri Andreas Carlgren.
Kehitysmaiden kovaa linjaa ajava South Centre puolestaan sysäsi vastuun
puheenjohtajamaan Tanskan heikolle diplomatialle.
Kiinan osuus
Kööpenhaminan tapahtumissa oli kiistämättä merkittävä. Maa johti
tiukasti kehitysmaablokin suurien talouksien (Kiina, Intia, Brasilia ja
Etelä-Afrikka) muodostamaa Basic-ryhmää. Se myös jarrutti muodollisia
neuvotteluja ja esti epämuodollisten konsultaatioiden järjestämisen
yhdessä Sudanin ja öljynviejämaiden kanssa.
Oma lukunsa oli
viimeisen yön kiivas vääntö siitä, miten noin 25 maan johtajien sopima
Kööpenhaminan poliittinen sopimus liitettäisiin osaksi YK:n
ilmastoprosessia. Sitoumuksen muodollista hyväksyntää vastustivat
Latinalaisen Amerikan sosialistinen Alba-allianssi (Kuuba, Nicaragua,
Bolivia ja Venezuela) ja ilmastodiplomatiassa poikkeuksellista
natsivertausta käyttänyt Sudan – jonka edustaja tosin oli mukana
pienryhmässä päättämässä sopimuksen sisällöstä.
On aiheellista
olettaa, että Kiina kaikessa hiljaisuudessa salli, että sitoumuksen
muodollinen hyväksyntä torjutaan. Tähän viittaa muun muassa se, että
Kiinan pääneuvottelijan varovaisuus ja hidastelu lisääntyivät, kun
kiertotietä sitoumuksen hyväksymiseksi alettiin etsiä aamuyön tunteina.
Keskeinen tekijä Kööpenhaminan neuvottelujen kangertelussa oli
Basic-ryhmän kallistuminen enemmän Kiinan ja Intian linjalle
sovittelevampien Brasilian ja Etelä-Afrikan sijaan. Ryhmä vastusti
tiukasti sopimista siitä, että kehitysmaiden päästöjen kehitystä ja
hillintää seurataan kansainvälisesti. Tämä on ollut teollisuusmaille
ratkaisevan tärkeä kysymys.
Teollisuusmaiden edistyksellisten
poliitikkojen on pystyttävä vakuuttamaan äänestäjät siitä, että myös
Kiina ja muut kasvavat taloudet toimivat ilmastonmuutoksen
hillitsemiseksi. Mikäli Kiinan lupauksiin päästöjensä hillinnästä ei
luoteta, Yhdysvallat ja Japani sekä lopulta myös EU joutuvat pohtimaan
omankin ilmastopolitiikkansa hyväksyttävyyttä.
Kööpenhaminan
poliittiseen sopimukseen kirjattiin lupaava kompromissi, jonka mukaan
suurten kehitysmaiden raportointia parannetaan ja raporteista voidaan
käydä kansainvälistä “konsultaatiota”.
Sitoumus on kuitenkin
vielä juridisesti vähintäänkin heikolla pohjalla, mikä herättää vain
varovaista toivoa pysyvästä ratkaisusta.
Yksi Kööpenhaminan
opetuksista kuuluu: varo, mitä toivot, sillä toive voi toteutua.
Kehitysmaablokin sisäisten eroavaisuuksien esiintulo on ollut
teollisuusmaiden toivelistalla jo pidemmän aikaa, sillä koko ryhmän
yhtenäisten linjausten on katsottu johtavan vain vanhojen kantojen
toistamiseen.
Nyt puolestaan näyttää yhä vahvemmin siltä, että
yli 130 kehitysmaan ryhmä kykenee laatimaan julistuksia muttei
muodostamaan yhteisiä kantoja silloin kun todellinen neuvottelutilanne
sitä vaatisi. Kööpenhaminan kokous osoitti, mitä kehitysmaablokin
hajanaisuus tarkoittaa pahimmillaan.
Monenkeskinen kansainvälinen päätöksenteko käy mahdottomaksi.
Ilmastoneuvottelujen
hitaus ja Kööpenhaminan toisen kokousviikon sekavuus ovat herättäneet
entistä laajempaa skeptisyyttä YK:n ilmastoprosessia kohtaan.
Tappiotunnelmissaan
Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ja Britannian pääministeri Gordon
Brown korostivat, että tulevaisuudessa ratkaisuja on etsittävä muilta
kansainvälisiltä foorumeilta: suurten talouksien MEF- tai G20-ryhmien
kokouksista, joissa rajatumpi joukko voi etsiä sopua vailla YK:n
kankeita rakenteita. Toistaiseksi nämä instituutiot ovat kuitenkin
tuottaneet ilmastopolitiikassa vain vähän tuloksia.
Vaikeimpia
neuvottelukysymyksiä ei ratkaista vain areenaa vaihtamalla. Kiina ei
voisi enää piiloutua Sudanin taakse, mutta toisaalta avoimuus ja
osallistuvien maiden tilivelvollisuus menetettäisiin, kun
tarkkailijoiden määrä ja oikeudet vähenisivät verrattuna YK:n
neuvotteluihin, joissa maat kantavat vastuuta teoistaan. Myös
Kööpenhaminan kokouksen jälkipeli on esimerkki tulosten
demokraattisesta käsittelystä.
Kiina ei ehkä yksin vesittänyt
ilmastosopua muttei sitä tarpeeksi edistänytkään. Muiden suurten
kehitysmaiden tavoin se oli valmistautunut kokoukseen tekemällä enemmän
tai vähemmän kunnianhimoisen lupauksen päästöintensiteettinsä
vähentämiseksi. Tätä ei olisi voitu kuvitellakaan viisi vuotta sitten,
kun Buenos Airesin ilmastokokouksessa aloitettiin epämuodolliset
tunnustelut johtavien kehitysmaiden ilmastopolitiikasta.
Kansainvälisen
ilmastopolitiikan umpisolmu ratkeaa vasta kun teollisuusmaat lupaavat
kasvattaa päästövähennyksiään ja suurimmat kehitysmaat hyväksyvät
kasvaneen kansainvälisen vastuunsa. Nämä askeleet on otettava
käytännössä samanaikaisesti, joten piinallisen hitaita
ilmastoneuvotteluja on jatkettava kaikilla tärkeillä foorumeilla.