Ilmastoneuvotteluja on jatkettava eri foorumeilla
Helsingin Sanomat

Kööpenhaminan ilmastokokoukseen oli ladattu valtavia odotuksia, joita ei kyetty lunastamaan. Nyt neuvottelijat, tutkijat ja juristit yrittävät kuumeisesti pohtia, mitä tapahtui ja miksi.

Jälkipelin avasi Mark Lynas, Malediivien delegaatioon kuulunut konsultti, joka kritisoi ankarasti Kiinan kovia neuvottelukeinoja. Samansuuntaisia lausuntoja ovat antaneet myös Britannian energia- ja ympäristöministeri Ed Miliband sekä Ruotsin ympäristöministeri Andreas Carlgren. Kehitysmaiden kovaa linjaa ajava South Centre puolestaan sysäsi vastuun puheenjohtajamaan Tanskan heikolle diplomatialle.

Kiinan osuus Kööpenhaminan tapahtumissa oli kiistämättä merkittävä. Maa johti tiukasti kehitysmaablokin suurien talouksien (Kiina, Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka) muodostamaa Basic-ryhmää. Se myös jarrutti muodollisia neuvotteluja ja esti epämuodollisten konsultaatioiden järjestämisen yhdessä Sudanin ja öljynviejämaiden kanssa.

Oma lukunsa oli viimeisen yön kiivas vääntö siitä, miten noin 25 maan johtajien sopima Kööpenhaminan poliittinen sopimus liitettäisiin osaksi YK:n ilmastoprosessia. Sitoumuksen muodollista hyväksyntää vastustivat Latinalaisen Amerikan sosialistinen Alba-allianssi (Kuuba, Nicaragua, Bolivia ja Venezuela) ja ilmastodiplomatiassa poikkeuksellista natsivertausta käyttänyt Sudan – jonka edustaja tosin oli mukana pienryhmässä päättämässä sopimuksen sisällöstä.

On aiheellista olettaa, että Kiina kaikessa hiljaisuudessa salli, että sitoumuksen muodollinen hyväksyntä torjutaan. Tähän viittaa muun muassa se, että Kiinan pääneuvottelijan varovaisuus ja hidastelu lisääntyivät, kun kiertotietä sitoumuksen hyväksymiseksi alettiin etsiä aamuyön tunteina.

Keskeinen tekijä Kööpenhaminan neuvottelujen kangertelussa oli Basic-ryhmän kallistuminen enemmän Kiinan ja Intian linjalle sovittelevampien Brasilian ja Etelä-Afrikan sijaan. Ryhmä vastusti tiukasti sopimista siitä, että kehitysmaiden päästöjen kehitystä ja hillintää seurataan kansainvälisesti. Tämä on ollut teollisuusmaille ratkaisevan tärkeä kysymys.

Teollisuusmaiden edistyksellisten poliitikkojen on pystyttävä vakuuttamaan äänestäjät siitä, että myös Kiina ja muut kasvavat taloudet toimivat ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Mikäli Kiinan lupauksiin päästöjensä hillinnästä ei luoteta, Yhdysvallat ja Japani sekä lopulta myös EU joutuvat pohtimaan omankin ilmastopolitiikkansa hyväksyttävyyttä.

Kööpenhaminan poliittiseen sopimukseen kirjattiin lupaava kompromissi, jonka mukaan suurten kehitysmaiden raportointia parannetaan ja raporteista voidaan käydä kansainvälistä “konsultaatiota”.

Sitoumus on kuitenkin vielä juridisesti vähintäänkin heikolla pohjalla, mikä herättää vain varovaista toivoa pysyvästä ratkaisusta.

Yksi Kööpenhaminan opetuksista kuuluu: varo, mitä toivot, sillä toive voi toteutua. Kehitysmaablokin sisäisten eroavaisuuksien esiintulo on ollut teollisuusmaiden toivelistalla jo pidemmän aikaa, sillä koko ryhmän yhtenäisten linjausten on katsottu johtavan vain vanhojen kantojen toistamiseen.

Nyt puolestaan näyttää yhä vahvemmin siltä, että yli 130 kehitysmaan ryhmä kykenee laatimaan julistuksia muttei muodostamaan yhteisiä kantoja silloin kun todellinen neuvottelutilanne sitä vaatisi. Kööpenhaminan kokous osoitti, mitä kehitysmaablokin hajanaisuus tarkoittaa pahimmillaan.
Monenkeskinen kansainvälinen päätöksenteko käy mahdottomaksi.

Ilmastoneuvottelujen hitaus ja Kööpenhaminan toisen kokousviikon sekavuus ovat herättäneet entistä laajempaa skeptisyyttä YK:n ilmastoprosessia kohtaan.

Tappiotunnelmissaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ja Britannian pääministeri Gordon Brown korostivat, että tulevaisuudessa ratkaisuja on etsittävä muilta kansainvälisiltä foorumeilta: suurten talouksien MEF- tai G20-ryhmien kokouksista, joissa rajatumpi joukko voi etsiä sopua vailla YK:n kankeita rakenteita. Toistaiseksi nämä instituutiot ovat kuitenkin tuottaneet ilmastopolitiikassa vain vähän tuloksia.

Vaikeimpia neuvottelukysymyksiä ei ratkaista vain areenaa vaihtamalla. Kiina ei voisi enää piiloutua Sudanin taakse, mutta toisaalta avoimuus ja osallistuvien maiden tilivelvollisuus menetettäisiin, kun tarkkailijoiden määrä ja oikeudet vähenisivät verrattuna YK:n neuvotteluihin, joissa maat kantavat vastuuta teoistaan. Myös Kööpenhaminan kokouksen jälkipeli on esimerkki tulosten demokraattisesta käsittelystä.

Kiina ei ehkä yksin vesittänyt ilmastosopua muttei sitä tarpeeksi edistänytkään. Muiden suurten kehitysmaiden tavoin se oli valmistautunut kokoukseen tekemällä enemmän tai vähemmän kunnianhimoisen lupauksen päästöintensiteettinsä vähentämiseksi. Tätä ei olisi voitu kuvitellakaan viisi vuotta sitten, kun Buenos Airesin ilmastokokouksessa aloitettiin epämuodolliset tunnustelut johtavien kehitysmaiden ilmastopolitiikasta.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan umpisolmu ratkeaa vasta kun teollisuusmaat lupaavat kasvattaa päästövähennyksiään ja suurimmat kehitysmaat hyväksyvät kasvaneen kansainvälisen vastuunsa. Nämä askeleet on otettava käytännössä samanaikaisesti, joten piinallisen hitaita ilmastoneuvotteluja on jatkettava kaikilla tärkeillä foorumeilla.