Berliinin muurin murtumisesta tulee tänään kuluneeksi 20 vuotta. Siksi
on hyvä aika pohtia, millainen kansainvälinen toimija yhdistyneestä
Saksasta on kehittynyt ja mihin suuntaan se on menossa seuraavaksi.
Millainen rooli Saksalla on Euroopan kehityksessä, ja mitä naapurimaat
voivat odottaa liittokansleri Angela Merkelin uudelta
koalitiohallitukselta?
Kaksi vuosikymmentä sitten Saksan
tulevaisuus jakoi arvioijien mielipiteet. Jotkut yhdistymisen
arvostelijat – mukaan lukien Britannian ja Ranskan valtionpäämiehet –
pelkäsivät, että Saksasta tulisi Euroopan valtasuhteiden kannalta liian
suuri ja voimakas.
Useimmat muut uskoivat, että yhdistynyt
Saksa muistuttaisi kylmän sodan aikaista liittotasavaltaa, joka
vannoisi EU:n ja Naton nimeen, karttaisi toimimista yksin
kansainvälisissä kysymyksissä ja sitoutuisi rooliinsa niin sanottuna
siviilivaltana.
Molemmat arviot menivät pieleen.
Liittokansleri Helmut Kohlin aikana heti yhdistymisen jälkeen Saksa ei
eronnut paljonkaan edeltäjästään Länsi-Saksasta. Maa omaksui Ranskan
rinnalla tärkeän roolin, kun Maastrichtin sopimus syvensi ja vahvisti
Euroopan yhdentymistä. Saksasta tuli myös johtava Naton ja EU:n
laajenemisen kannattaja.
Kansainvälisillä kentillä Saksa
valitsi mieluummin maksajan kuin aktiivisen toimijan roolin. Se
pysytteli erossa ensimmäisestä Persianlahden sodasta ja omaksui
Balkanilla vastentahtoisesti, liittolaistensa painostuksesta,
rajallisen roolin.
Pinnan alla kuitenkin kupli. Uudenlainen
maailmanjärjestys asetti Saksalle rajoituksia ja vaatimuksia, joihin se
ei ollut ennen törmännyt. Balkanin verilöyly pakotti Saksan valitsemaan
kahden perusteesinsä välillä: “ei enää sotaa” ja “ei enää Auschwitzia”.
Liittolaiset kehottivat maata vihdoin kasvamaan aikuiseksi ja
muuttumaan normaaliksi valtioksi.
Poliittinen valta siirtyi
Saksassa uudelle sukupolvelle, jolla ei enää ollut henkilökohtaisia
muistoja toisesta maailmansodasta. Samaan aikaan länsi- ja
itäsaksalaiset ponnistelivat rakentaakseen yhdistyneelle maalleen uuden
kansallisen identiteetin.
Muutos oli väistämätön, ja sitä
toteuttamaan ryhtyi liittokansleri Gerhard Schröderin punavihreä
hallitus. Ensimmäiseksi uhriksi joutui siviilivallan periaate. Vastedes
Saksa kantaisi kortensa kekoon kansainvälisen rauhan ja vakauden
takaamiseksi.
Testinä sai toimia Kosovo. Sen jälkeen
saksalaissotilaita on lähetetty eri puolille maailmaa, Libanonista ja
Afrikan sarvesta Afganistaniin.
Syyskuun alun ilmaisku, joka
tappoi Afganistanissa kymmeniä siviilejä, näyttää traagisuudestaan
huolimatta toimineen osoituksena Saksan lopullisesta
täysi-ikäistymisestä. Maan armeija ja suuri yleisö ovat kuitenkin sekä
henkisesti että käytännöllisesti valmistautuneet uuteen rooliin
heikosti.
Saksa on muuttunut monessa muussakin asiassa.
Punavihreän hallituksen vuosina maasta tuli yhä itsevarmempi
kansainvälinen toimija, eikä se enää ujostellut lausua ääneen
globaaleiksi muuttuneita kansallisia intressejään.
Schröderin
Saksa suosi Euroopassa kompromissi- ja tasapainopolitiikkaa mutta
korosti samalla, että maan eduista päätetään ensisijaisesti Berliinissä
– ei Pariisissa, Brysselissä tai Washingtonissa. Sen tuloksena
ulkopolitiikkaa alettiin ohjata yhä enemmän kotimaisten huolien mukaan.
Linja huipentui Schröderin äänekkääseen Irakin sodan vastustukseen.
Nykyinen
liittokansleri Angela Merkel on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä
edeltäjänsä kiisteltyyn perintöön. Eurooppalaisessa politiikassa Merkel
on omaksunut selvästi sovittelevamman asenteen ja lausunut korulauseita
arvoihin pohjautuvasta politiikasta. Kansainvälisillä areenoilla Merkel
on pyrkinyt kohentamaan välejä Yhdysvaltoihin.
Muutokset ovat
kuitenkin olleet enemmän pintaa kuin sisältöä. Aivan kuten Schröderkin
Merkel on puolustanut taitavasti Saksan kansallisia etuja, olipa kyse
EU:n elvytyspaketista, Saksan teollisuuspolitiikasta, Naton
laajenemisesta Georgiaan ja Ukrainaan tai paljon parjatusta Itämeren
kaasuputkesta. Schröderin tapaan Merkelin ulkopolitiikkaa ovat
ohjanneet ensi sijassa sisäpoliittiset huolet.
Tämä tuskin
muuttuu paljonkaan uuden hallituksen aikana. 20-vuotias Saksa on samaan
aikaan entistä kansainvälisempi ja nurkkakuntaisempi. Kansainvälisempi
maa on siinä mielessä, että se on alkanut arvostaa sille palautettua
painoarvoa moninapaisessa maailmassa; nurkkakuntaisuus taas näkyy
siinä, että maan politiikka perustuu ennen kaikkea omien etujen
ajamiseen ja kärsii näkemyksen puutteesta.
Saksa ajaa yhä
innokkaasti Euroopan yhdentymistä ja tehokkaasti toimivaa
monenkeskisyyttä, mutta sen tulkinta kummastakin on muuttunut.
Ylikansallisen EU:n visiosta on luovuttu, eikä maa enää halua pysytellä
äänettömänä maksajana kansainvälisissä järjestöissä. Molemmissa
kannoissaan Saksa on lähentynyt Euroopan kahta muuta suurvaltaa
Britanniaa ja Ranskaa.
Tulevina vuosina Merkelin Saksa on
käytännön ratkaisuihin pyrkivä ja yhteistyöhaluinen globaali toimija,
joka ajaa kansallisia etujaan neuvotteluilla ja kompromisseilla.
Sitoutuminen Euroopan yhdentymiseen ja tehokkaaseen maailmanhallintoon
ei horju, vaikka kansalliset edut sitä välillä varjostavatkin.
EU-asioissa
Merkel on osoittanut olevansa käytännönläheinen kriisinhallitsija, ja
hänen sopii odottaa omaksuvan johtajan roolin. Mutta kun unioni on
noussut taloudellisesta ja institutionaalisesta kriisistään, Merkeliltä
puuttuu yksi tiennäyttäjälle olennainen ominaisuus: näkemys.