Obaman hallinto on tuonut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja
Eurooppa-suhteeseen selkeän muutoksen. Keskeisenä tavoitteena on
monentahoisen ja aidosti globaalin maailmanjärjestelmän luominen, jossa
Yhdysvalloilla on keskeinen rooli. Yhdysvallat tulee siirtämään
maailmanpolitiikkansa painopistettä pois transatlanttisesta
painotuksesta kohti Tyyntä valtamerta, josta seuraa Euroopan painoarvon
väheneminen. Esimakua siitä saatiin Tsekkiin ja Puolaan suunnitellun
ohjuskilven peruuntumisesta. Samalla Euroopan unioni saa Yhdysvalloista
riippumattoman, vastuullisemman ja omaleimaisemman roolin.
Bushin
hallinnon kehittämästä sotilaalliseen turvallisuuteen painottuneesta
otteesta siirrytään muiden hallintainstrumenttien, kuten monenkeskisen
diplomatian käyttöön. Jos Yhdysvaltojen voimaa mitataan suhteessa
Bushin aikakauden politiikkaan, saattaa syntyä vaikutelma Yhdysvaltojen
kyvykkyyden jyrkästä laskusta. Bushin hallinto kuitenkin määritteli
Yhdysvaltojen voiman hyvin suppeasti, kun Obaman hallinto tulee
käyttämään suurvallan resursseja laajemmalla profiililla.
Bushin
ajan strategia perustui näkemykseen, jossa Yhdysvallat oli politiikan
ainoa napa. Obaman ulkopolitiikka perustuu tasapainoisempaan
näkemykseen, jossa Yhdysvallat on edelleen politiikan teon keskiössä.
Keskeistä Obaman hallinnolle on muiden toimijoiden sitouttaminen osaksi
vakiintuvaa maailmanjärjestelmää. Hallinnon perusmuoto on paljolti
Yhdysvaltojen intressien muokkaamaa, mutta muut pyritään saamaan mukaan
tavalla, jolla eri valtojen intressit tukisivat toisiaan.
Bushin
Yhdysvallat perustui radikaalille tulkinnalle supervallan roolista.
Tätä tulkintaa on kutsuttu maksimalistiseksi. Bush usein ylenkatsoi
liittolaistensa vastentahtoisuutta ja poliittisten kompromissien
merkitystä. Bushin aikana Yhdysvallat rikkoi itse rakentamiaan
sääntöjä ja muutti jälkikäteisesti päämääriään ja päätöksiensä
perusteluita. Bushin hallinnon ulkopolitiikka oli ideologista ja
pohjautui uuskonservatiiviseen näkemykseen hyvästä ja pahasta, joiden
välisen taistelun nähtiin määrittävän historian kulkua. Tässä
taistelussa Yhdysvalloilla oli erityinen, milteinpä messiaaninen rooli
hyvyyden esitaistelijana. Al Qaida, pahan akseli, radikaalit
islamistit ja kasvavassa määrin myös Venäjä olivat voiman väärällä
puolella, olemuksellisesti pahoja.
Obaman ulkopolitiikka on
minimalistista, mutta samalla kunnianhimoista. Visionäärinen
minimalismi perustuu ajatukseen, jonka mukaan pienet avaukset ja
siirrot toteutettuna ulkopolitiikan koko kirjolla ohjaavat kehitystä
laajasti kohti haluttuja päämääriä. Obaman ulkopolitiikka on sarja
pragmaattisia siirtoja, jotka johtavat uusiin haarautuviin
neuvotteluprosesseihin. Obaman ulkopolitiikka näkee sotilaallisen
voimankäytön epätoivottavana ilmiönä, jonka välttäminen on
mahdollista. Jos voimankäyttöön turvaudutaan, sen tulee olla selkeän
päämäärähakuista ja rajattua.
Obaman hallinon minimalismi
juontaa juurensa amerikkalaisesta maltillisen realismin perinteestä.
Maltillinen realismi tähdentää omavaltaisen ajattelun haitallisuutta,
ja sen mukaan omaa erikoisrooliaan korostava Yhdysvallat on itse pahin
vihollisensa tulkitessaan muiden aikomukset liioitellun negatiivisesti
ja omat aikomuksensa korostetun hyvellisinä. Valta on maltillistettava
hyveelliseksi vallaksi, joka on vastuullista ja tasapainottavaa.
Obaman
ulkopolitiikka ajaa Yhdysvaltojen kansallista etua maltillisesti. Se
on luopunut Bushin aikakauden tee-se-itse-ajattelusta ja selkeistä
ideologisista missioista. Liittolaiset tulevat olemaan enenevässä
määrin vastuussa omasta turvallisuudestaan. Tämän sanelee jo
taloudellisen taantuman Yhdysvaltojen toiminnalle asettamat
reunaehdot. Euroopan odotetaan hoitavan oman tonttinsa. Samalla
Euroopan unionin rooli tunnustetaan selkeämmin kuin Bushin
aikakaudella, jolloin Yhdysvallat solmi suhteita eri jäsenmaihin
unionista piitaamatta. Erityisesti itäisessä Euroopassa Obaman
ulkopolitiikka on herättänyt vastustusta, koska Bushin aikakauden vahva
sitoutuminen Itä-Euroopan turvallisuuteen on nyt jäänyt taustalle.
Valtioiden tulee hoitaa omat suhteensa Venäjään ja ponnistella yleisen
turvallisuuden eteen moninkeskeisissä järjestöissä.
Obaman
korostamaan ulkopoliittiseen realismiin liittyy vihollisten näkeminen
“normaaleina”. Vihollisia ohjaavat samat rationaaliset lainalaisuudet
kuin ketä tahansa. Tästä johtuen vihollisen kanssa voidaan neuvotella,
hakea yhteisiä intressejä ja tehdä kompromisseja. Tämä normalisoiva
ajattelu leimaa Obaman halua neuvotella esimerkiksi Iranin ja ehkäpä
Afghanistanin Talebanin kanssa. Tämä perusasenne sopinee hyvin myös
Euroopalle.
Tämä synnyttää uusia toimijuuden rooleja niin
kansainvälisille järjestöille kuin valtoille ja näiden
yhteenliittymille. Maailmanpolitiikan uudet ulottuvuudet, kuten
ympäristökysymykset, tulevat entisestään monenkirjavaistamaan
valtioiden tavoitteita ja toimintaa. Obaman neuvotteleva ja diplomatiaa
painottava suurpolitiikka tulee synnyttämään kysyntää erityisesti
välittävälle ja aloitekykyiselle Euroopan unionille. Obama edustaa
ennen kaikkea vaihtoehtojen paluuta maailmanpolitiikkaan. Euroopalle
se merkitsee tilaisuutta hakea omaa vastuullista paikkaansa
alueellisesti ja maailmanlaajuisesti.