Obaman hallinto on tuonut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja Eurooppa-suhteeseen selkeän muutoksen. Keskeisenä tavoitteena on monentahoisen ja aidosti globaalin maailmanjärjestelmän luominen, jossa Yhdysvalloilla on keskeinen rooli. Yhdysvallat tulee siirtämään maailmanpolitiikkansa painopistettä pois transatlanttisesta painotuksesta kohti Tyyntä valtamerta, josta seuraa Euroopan painoarvon väheneminen. Esimakua siitä saatiin Tsekkiin ja Puolaan suunnitellun ohjuskilven peruuntumisesta. Samalla Euroopan unioni saa Yhdysvalloista riippumattoman, vastuullisemman ja omaleimaisemman roolin.
Bushin hallinnon kehittämästä sotilaalliseen turvallisuuteen painottuneesta otteesta siirrytään muiden hallintainstrumenttien, kuten monenkeskisen diplomatian käyttöön. Jos Yhdysvaltojen voimaa mitataan suhteessa Bushin aikakauden politiikkaan, saattaa syntyä vaikutelma Yhdysvaltojen kyvykkyyden jyrkästä laskusta. Bushin hallinto kuitenkin määritteli Yhdysvaltojen voiman hyvin suppeasti, kun Obaman hallinto tulee käyttämään suurvallan resursseja laajemmalla profiililla.
Bushin ajan strategia perustui näkemykseen, jossa Yhdysvallat oli politiikan ainoa napa. Obaman ulkopolitiikka perustuu tasapainoisempaan näkemykseen, jossa Yhdysvallat on edelleen politiikan teon keskiössä. Keskeistä Obaman hallinnolle on muiden toimijoiden sitouttaminen osaksi vakiintuvaa maailmanjärjestelmää. Hallinnon perusmuoto on paljolti Yhdysvaltojen intressien muokkaamaa, mutta muut pyritään saamaan mukaan tavalla, jolla eri valtojen intressit tukisivat toisiaan.
Bushin Yhdysvallat perustui radikaalille tulkinnalle supervallan roolista. Tätä tulkintaa on kutsuttu maksimalistiseksi. Bush usein ylenkatsoi liittolaistensa vastentahtoisuutta ja poliittisten kompromissien merkitystä. Bushin aikana Yhdysvallat rikkoi itse rakentamiaan sääntöjä ja muutti jälkikäteisesti päämääriään ja päätöksiensä perusteluita. Bushin hallinnon ulkopolitiikka oli ideologista ja pohjautui uuskonservatiiviseen näkemykseen hyvästä ja pahasta, joiden välisen taistelun nähtiin määrittävän historian kulkua. Tässä taistelussa Yhdysvalloilla oli erityinen, milteinpä messiaaninen rooli hyvyyden esitaistelijana. Al Qaida, pahan akseli, radikaalit islamistit ja kasvavassa määrin myös Venäjä olivat voiman väärällä puolella, olemuksellisesti pahoja.
Obaman ulkopolitiikka on minimalistista, mutta samalla kunnianhimoista. Visionäärinen minimalismi perustuu ajatukseen, jonka mukaan pienet avaukset ja siirrot toteutettuna ulkopolitiikan koko kirjolla ohjaavat kehitystä laajasti kohti haluttuja päämääriä. Obaman ulkopolitiikka on sarja pragmaattisia siirtoja, jotka johtavat uusiin haarautuviin neuvotteluprosesseihin. Obaman ulkopolitiikka näkee sotilaallisen voimankäytön epätoivottavana ilmiönä, jonka välttäminen on mahdollista. Jos voimankäyttöön turvaudutaan, sen tulee olla selkeän päämäärähakuista ja rajattua.
Obaman hallinon minimalismi juontaa juurensa amerikkalaisesta maltillisen realismin perinteestä. Maltillinen realismi tähdentää omavaltaisen ajattelun haitallisuutta, ja sen mukaan omaa erikoisrooliaan korostava Yhdysvallat on itse pahin vihollisensa tulkitessaan muiden aikomukset liioitellun negatiivisesti ja omat aikomuksensa korostetun hyvellisinä. Valta on maltillistettava hyveelliseksi vallaksi, joka on vastuullista ja tasapainottavaa.
Obaman ulkopolitiikka ajaa Yhdysvaltojen kansallista etua maltillisesti. Se on luopunut Bushin aikakauden tee-se-itse-ajattelusta ja selkeistä ideologisista missioista. Liittolaiset tulevat olemaan enenevässä määrin vastuussa omasta turvallisuudestaan. Tämän sanelee jo taloudellisen taantuman Yhdysvaltojen toiminnalle asettamat reunaehdot. Euroopan odotetaan hoitavan oman tonttinsa. Samalla Euroopan unionin rooli tunnustetaan selkeämmin kuin Bushin aikakaudella, jolloin Yhdysvallat solmi suhteita eri jäsenmaihin unionista piitaamatta. Erityisesti itäisessä Euroopassa Obaman ulkopolitiikka on herättänyt vastustusta, koska Bushin aikakauden vahva sitoutuminen Itä-Euroopan turvallisuuteen on nyt jäänyt taustalle. Valtioiden tulee hoitaa omat suhteensa Venäjään ja ponnistella yleisen turvallisuuden eteen moninkeskeisissä järjestöissä.
Obaman korostamaan ulkopoliittiseen realismiin liittyy vihollisten näkeminen ”normaaleina”. Vihollisia ohjaavat samat rationaaliset lainalaisuudet kuin ketä tahansa. Tästä johtuen vihollisen kanssa voidaan neuvotella, hakea yhteisiä intressejä ja tehdä kompromisseja. Tämä normalisoiva ajattelu leimaa Obaman halua neuvotella esimerkiksi Iranin ja ehkäpä Afghanistanin Talebanin kanssa. Tämä perusasenne sopinee hyvin myös Euroopalle.
Tämä synnyttää uusia toimijuuden rooleja niin kansainvälisille järjestöille kuin valtoille ja näiden yhteenliittymille. Maailmanpolitiikan uudet ulottuvuudet, kuten ympäristökysymykset, tulevat entisestään monenkirjavaistamaan valtioiden tavoitteita ja toimintaa. Obaman neuvotteleva ja diplomatiaa painottava suurpolitiikka tulee synnyttämään kysyntää erityisesti välittävälle ja aloitekykyiselle Euroopan unionille. Obama edustaa ennen kaikkea vaihtoehtojen paluuta maailmanpolitiikkaan. Euroopalle se merkitsee tilaisuutta hakea omaa vastuullista paikkaansa alueellisesti ja maailmanlaajuisesti.