Sekä Kiinan keskuspankista että Bric-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia,
Kiina) huippukokouksesta on kuulunut ääniä halusta luoda uusi
kansainvälinen valuutta. Ajatus ei ole sinänsä uusi; idea oli esillä jo
1970-luvun alun valuuttamyrskyssä.
Seppo Honkapohja ja muut ekonomistit ovat torjuneet ehdotuksen uudesta
maailmanvaluutasta epärealistisena: siirtymävaihe uuteen järjestelmään
olisi tavattoman hankala toteuttaa, eikä maailmassa ole uutta valuuttaa
hallinnoivaa keskuspankkia.
Kriitikot ovat oikeassa, mutta tehtyjen ehdotusten merkitys onkin muualla.
Bric-ryhmän taloudellinen merkitys on kasvanut nopeasti, vaikka Venäjä
onkin nyt perheen sairas jäsen. Ryhmän osuus maailman
kokonaistuotannosta on noussut tällä vuosikymmenellä 16 prosentista 22
prosenttiin. Ryhmän osuus maailman valuuttavarannosta on erityisesti
Kiinan ansiosta jo 40 prosenttia. Huomattava osa näistä
valuuttavarannoista on dollareissa.
Dollarin valta-asema on ohi.
Dollarin tulevaisuus on huolestuttava, vaikka se onkin säilyttänyt
asemansa ankkurivaluuttana. Yhdysvaltojen vajeiden kasvaessa dollari
voi heiketä rajustikin ja näin syödä muiden maiden dollarimääräisiä
sijoituksia.
Euro on vakiinnuttanut asemansa maailman kakkosvaluuttana, mutta paljon
dollarin takana. Nykyisin 66 maata on ankkuroinut valuuttansa
dollariin, 27 maata euroon ja 15 maata valuuttakoriin, kun taas 39 maan
valuutat kelluvat. Euroalueen ulkopuoliset EU-maat ovat saaneet
tilapäistä devalvaatiohyötyä. On luultavaa, että EKP pyrkii
vahvistamaan euron kansainvälistä roolia, mikä lisäisi jännitteitä
transatlanttisissa suhteissa.
Vaatimalla uutta reservivaluuttaa Bric-maat haluavat korostaa
merkityksensä kasvua ja monipuolistaa varantojensa valuuttakoostumusta.
Vaatimuksen taustat ovat sekä taloudellisia että poliittisia.
Taloudellisesti on järkevää vähentää dollaririippuvuutta.
Kansainvälisessä politiikassa vahva kansallinen valuutta tuottaa sekä
mainetta että konkreettisia taloudellisia etuja. Toisaalta arvoaan
menettävä kansainvälinen valuutta tuottaa pahaa päänsärkyä, kuten
englantilaiset hyvin tietävät.
Erityisen aktiivisesti valuuttajärjestelmän muutosta on vaatinut Kiina.
Washingtonin painostuksesta Beijing irrotti juanin
dollarisidonnaisuudesta kesällä 2005 ja antoi valuutan vahvistua 12
prosenttia maiden välisen kauppataseen ylijäämän supistamiseksi. Vuosi
sitten juan sidottiin finanssikriisin säikäyttämänä uudelleen
dollariin.
Yhdysvallat on entistä riippuvampi kiinalaisen sijoituksista
liittovaltion arvopapereihin. Presidentti Georg W. Bush nöyrtyi
elokuussa 2008 pyytämään Kiinalta lisää arvopaperiostoja.
Kiina puolestaan haluaa hajauttaa sijoituksiaan, mutta maan riippuvuus dollarisijoituksista on edelleen vahva.
Toisaalta Yhdysvaltojen vaikutus Kiinan talous- ja kauppapolitiikkaan
on entistä rajallisempi, mikä lisää Beijingin toimintavapautta. Kiina
pyrkii korvaamaan dollarin asteittain valuuttakorilla, jona toimisivat
Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) erityisnosto-oikeudet (Special
Drawing Rights, SDR). Niiden taustalla olevassa korissa dollarin osuus
on 44 prosenttia, euron 34 prosenttia sekä jenin ja punnan kummankin 11
prosenttia.
SDR:t ovat kuitenkin vain 5 prosenttia maailman valuuttavarannosta; niistä ei ole maailmanvaluutaksi
Nosto-oikeuksia voivat omistaa vain keskuspankit, joille ne ovat osa
kansallista tai alueellista valuuttavarantoa. Näin ollen yritykset
eivät voi käyttää SDR:iä keskinäisissä transaktioissaan.
Erityisnosto-oikeuksien puolesta puhumalla Bric-maat kertovat
Yhdysvalloille, että dollarin asema kansainvälisessä
valuuttajärjestelmässä ei ole entisellään. Yhdysvallat ei voi painaa
rajattomasti seteleitä tai lainata ulkomailta omien talouspoliittisten
virheidensä peittämiseksi.
Jos suuria dollarivarantoja pitävät maat alkavat myydä suoraan
dollareitaan, dollarin arvo laskee ja myyjien omat dollarisijoitukset
kärsivät. Viimeaikaiset päätökset erityisnosto-oikeuksien lisäämiseksi
lievittävät näiden maiden asemaa. Hankkimalla valuuttakoriin perustuvia
nosto-oikeuksia ne voivat hajauttaa dollarivarantojaan valuuttakurssien
juuri muuttumatta.
Bric-maiden ajatusmallissa dollariin liittyvät riskit siirtyisivät osittain IMF:n harteille.
Kun IMF:n aseman vahvistamisen myötä ainakin Kiinan ja Intian äänivalta
kasvaa, nämäkin maat joutuvat kantamaan suuremman osan riskeistä.
Silti SDR:ien tulevaisuus on viime kädessä kiinni Yhdysvaltojen
sisäpolitiikasta. Nyt jo konservatiivit syyttävät Obaman hallintoa
dollarin merkityksen ja siten Yhdysvaltojen arvovallan nakertamisesta.
Todellista vaihtoehtoa dollarille ei ole. Seurauksena on entistä
pirstoutuneempi kansainvälinen valuuttajärjestelmä, johon sisältyy
monenlaisia riskejä.