Arctic Sea -aluksen kaappaukseen liittyy monia mysteereitä, joista osa
jäänee joka tapauksessa hämärän peittoon. Tämä johtuu osaksi Venäjän
poikkeuksellisen voimakkaasta intressistä asiaan. Kyse saattaa olla
aluksen tulenarasta lastista ja tällä en tarkoita puutavaran
palo-ominaisuuksia. Julkisuudessa on spekuloitu huumeilla, timanteilla,
aseilla ja radioaktiivisilla aineilla.
Näihin arvailuihin on
päädytty siksi, että puutavaralastissa olevan rahtilaivan kaappaaminen
ja lunnaiden vaatiminen siitä ei ole merirosvoilun kaikkein
todennäköisin muoto. Epäilyksiä on voimistanut Arctic Sean lähtö
matkalleen Kaliningradista, joka on Venäjän omistamat suikale maata
Liettuan ja Puolan välissä. Alue on tunnetusti paitsi sotilaallisesti
merkittävä, niin myös järjestäytyneen rikollisuuden toimintapiste.
Tätä
nykyä Arctic Sean nimellä kulkeneen laivan – sillä on aikaisemmin ollut
muitakin nimiä – omistus- ja hallintasuhteet ovat monimutkaiset, kuten
nykyisin kaupallisessa merenkulussa yleensäkin. Laivan omistaa
suomalainen Solchart Management, jonka taustalla on Suomessa asuvia
venäläisiä liikemiehiä, mutta laiva purjehtii Maltan lipun alla. Siinä
oli 15-henkinen venäläismiehistö. Kaappaus tapahtui puolestaan Ruotsin
aluevesillä ja Euroopan komissiokin sekaantui myös asiaan.
Kaikesta
päätelleen kaappauksen taustalla on järjestäytynyttä rikollisuutta.
Julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan kaappaajat olivat Viron
venäläisiä ja latvialaisia, jotka saattavat kuulua maan venäläiseen
väestöön. Kaappaajien tarkkaa kansallisuutta ei ole aivan helppo
selvittää. Joka tapauksessa kansalaisuus vaikuttaa kaappauksen
jatkoselvittelyyn ja erityisesti siihen, missä maassa oikeutta tullaan
käymään. Vaikka koko draamassa venäläistekijä on vahva, niin silti ei
pidä syyllistää kaikkia mukaan joutuneita venäläisiä.
Kaappauksella
on vaikutuksia myös valtioiden ulkopolitiikkaan ja niiden välisiin
suhteisiin. Joissakin kommenteissa epäillään kyseessä olleen jonkin
valtion erikoisjoukkojen operaatio, mutta tälle väitteelle ei ainakaan
toistaiseksi ole todisteita. Olennaisempaa tässä on Venäjän hallituksen
laajamittainen ja nopea toiminta Arctic Sean löytämiseksi ja miehistön
pelastamiseksi. Huomiota herättää myös se, kuinka visusti ja nopeasti
miehistö palautettiin Venäjälle, jonne myös kaappaajat epäilemättä
päätyvät.
Tämä kaikki viittaa siihen, että Moskova haluaa valvoa
kaiken relevantin tiedon jakamista tiedostusvälineille ja myös muiden
maiden viranomaisille. Epäilevä mieli näkee tässä pyrkimystä salata
joitakin kaappauksen todellisia piirteitä.
Oli niin tai näin,
niin on selvää, että Venäjän toiminta kriisissä liittyy sen yleiseen
ulkopolitiikkaan. Moskova on jo useita vuosia toistanut, että se katsoo
oikeudekseen suojella ulkomailla asuvien kansalaistensa oikeuksia. Tämä
on saanut varsinkin Viron ja Latvian huolestumaan, koska molemmissa on
suuri venäläisvähemmistö, joissa osa on edelleen Venäjän kansalaisia.
Nyt
Venäjän duumassa on esillä uusi laki, joka oikeuttaa maan asevoimat
käyttämään myös ulkomailla sotilaallista voimaa venäläisten hengen ja
oikeuksien turvaamiseksi. Tätä oppia on jo toteutettu Abhasiassa ja
Etelä-Ossetiassa, jotka Venäjä on ottanut Georgialta valvontaansa ja
myös tunnustanut ne diplomaattisesti. Taustalla on Moskovan halu
osoittaa kykynsä palata kansainväliseksi voimatekijäksi sekä suojella
etupiiriään lännen laajenemisaikeita vastaan.
Arctin Sean
etsiminen ja valtaaminen sopii hyvin tähän laajempaan kuvaan. Moskovan
johto voi nyt kertoa uskottavasti kotimaassa, että se ei jätä
kansalaisiaan pulaan, vaan hakee heidät vaikka maapallon ääristä.
Tällaiselle toiminnalle voidaan kehittää humanitaarisia selityksiä,
mutta toisaalta kyseessä on voimapolitiikka, jolla on huolestuttavia
piirteitä kansainvälisen oikeuden ja poliittisen vakauden kannalta.
Moskovassa aikanaan pidettävässä oikeudenkäynnissä poliittiset tekijät
tulevat olemaan korostetusti esillä.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.