Venäjä ja länsimaat intoutuivat järjestämään loppusyksyn aikana
huippukokouksia tahdilla, jollaista ei ole aiemmin nähty. Presidentti
Dmitri Medvedev tapasi länsimaisia virkatovereitaan kuukauden aikana
viidesti.
Ensiksi pidettiin G20-maiden huippukokous. Seuraavana vuorossa oli
Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön Apecin tapaaminen, joka
tarjosi mahdollisuuden keskustella sekä Yhdysvaltojen ja Venäjän
välisten suhteiden lämmittämisestä että Venäjän ja Japanin välisten
suhteiden normalisoinnista.
Naton ja Venäjän huipputapaaminen Lissabonissa oli ensimmäinen sitten
vuoden 2008 Kaukasuksen konfliktin, ja Kazakstanin pääkaupungissa
Astanassa järjestetty Etyjin huippukokous oli ensimmäinen 11 vuoteen.
Kumpikin kertoo osapuolten halusta keskustella mahdollisesta
turvallisuusyhteistyöstä.
Lopuksi EU:n ja Venäjän edustajat istuivat vielä Brysselissä saman
pöydän ääreen tarkoituksenaan päättää, miten osapuolet voisivat yhdessä
edistää julistamaansa kumppanuutta Venäjän modernisoimiseksi.
Kukin kokous tiivistää osaltaan
lännen ja Venäjän yhteistyötä. Niiden pitäisi viimein lopettaa puheet
Venäjän eristyneisyydestä. Kysymys ei enää ole keskusteluareenoiden
puutteesta vaan siitä, mitä aiheita asialistoille valitaan.
Merkitseekö uudenlainen aktiivisuus sitä, että Venäjä on kääntämässä
kurssiaan lännen suuntaan? Monien asiantuntijoiden mielestä se olisi
loogista.
Venäjä kamppailee vakavien talousongelmien kanssa. Sen talous kasvaa
tulevaisuudessa paljon heikommin kuin tällä vuosikymmenellä.
Ennusteiden mukaan Venäjällä on edessään budjettivaje, vaikka
hiilivetypolttoaineiden hinnat pysyttelisivät suhteellisen korkeina,
sillä taantuvan teollisuuden elvyttäminen vaatii massiivisia
investointeja.
Lisäksi useimmat venäläispoliitikot näyttävät ymmärtäneen, ettei
Venäjän ja Kiinan suhde voi perustua tasaveroisuuteen. Ajatus Kiinan
pikkuveljenä olemisesta on Venäjän eliitille psykologisesti vielä
vaikeampi hyväksyä kuin EU:n pikkuveljen asema.
Kompromissien edellytykset
saattavat olla jo olemassa, kun EU ja ennen kaikkea Nato ovat luopuneet
aikeistaan jatkaa laajentumistaan entisiin neuvostomaihin.
Nato suhtautuu yhä nihkeästi Venäjän luotsaamaan
CSTO-turvallisuusjärjestöön (Collective Security Treaty Organization).
Kirgisian alkukesän tapahtumien jälkeen sekä Moskovassa että
Brysselissä kuitenkin tiedetään, että vakauden säilyttäminen
Keski-Aasiassa vaatii pitkäjänteisyyttä ja yhteistyötä. Molemmille
osapuolille on selvää, ettei Venäjä pysty siihen yksin, vaikka maalle
annettaisiin vapaat kädet.
Turvallisuutta suurempi epävarmuuden lähde Venäjällä on kuitenkin
talous. Edelleenkään ei tiedetä, jalostuuko puhe maan
modernisoitumisesta lopulta johdonmukaiseksi politiikaksi tai
sitoutuuko Venäjä noudattamaan Maailman kauppajärjestön WTO:n sääntöjä
ja näin lähentymään ainakin jossain määrin lännen normeja.
Sitäkään ei vielä tiedetä, pystyykö Venäjän johto vakuuttamaan kansalaiset uudistumisen tarpeellisuudesta.
Lännen näkökulmasta ei vaikuta lainkaan lupaavalta, että laajasti
mainostettu Skolkovon innovaatiohanke eli Venäjän yritys jäljitellä
Yhdysvaltojen Piilaaksoa nojaa hallinnollisiin erityislakeihin, joita
ei sovelleta muualla maassa.
Tällaisessa tilanteessa on
vaikea hahmottaa, millaisia lännen ja Venäjän
“modernisointikumppanuuden” sisältö, tavoitteet ja keinot voivat olla.
Toisaalta selvien suunnitelmien puute viittaa lähinnä siihen, että
vuoropuhelua jatketaan.
Kun arvioidaan kehityksen suuntaa, ei voida edelleenkään sivuuttaa
erästä kysymystä: onko länsimaiden ja Venäjän kumppanuudella
mahdollisuuksia kestää, ellei Venäjä muutu perin pohjin myös
sisäisesti? Tilanne oli samankaltainen 1990-luvun alussa ja vuoden 2001
syyskuun 11. päivän jälkeen.
Mitä tapahtuu, jos Venäjä ei ryhdy tosissaan tekemään uudistuksia? Mitä
seuraa, jos maa vaihtaa jälleen vallanpitäjiä mutta hallinnon perusta
ei muutu? Pysyykö tänä vuonna kansainvälisessä korruptioindeksissä
(Corruption Perception Index) 154. sijalle luisunut maa lännen silmissä
houkuttelevana talouden ja kansainvälisen politiikan kumppanina?
Joitain geopoliittisia
vaihtokauppoja saattaa tarjota etäällä sijaitseva Yhdysvallat, jonka
keskinäinen vuorovaikutus Venäjän kanssa on rajallista. Suurvalta tekee
vaihtokauppoja kaikkialla maailmassa – miksei siis myös Venäjän kanssa.
Jos Yhdysvallat pitää Venäjän osallistumista Iranin- ja
Afganistanin-politiikkaansa tärkeämpänä kuin entisten neuvostoalueiden
demokratisoitumista, sen kiinnostuksen puute Venäjän sisäisiin
ongelmiin on helppo ymmärtää.
EU:n on sen sijaan hankala seurata Yhdysvaltojen esimerkkiä, sillä EU:n
ja Venäjän suhteet ovat paljon monisyisemmät. Eurooppalaiset yritykset
eivät voi vedota Afganistan-kumppanuuteen joka kerta, kun ne ovat
tekemisissä maahan tuotavista tavaroista päättävien
venäläisviranomaisten kanssa.
EU tarvitsee siksi muutakin kuin huippukokouksia tai julistuksia. Se
tarvitsee tiukan suunnanmuutoksen kohti sääntöihin perustuvaa
yhteistyötä Venäjän kanssa. Toistaiseksi sellaista voidaan vasta
toivoa.