yhteenveto
YHDYSVALLAT TARVITSEE KUNNIANHIMOISEMMAN IRAN-POLITIIKAN
Suomenkielinen tiivistelmä Ulkopoliittisen instituutin Working Paperista numero 63
Barack Obaman valinta uudeksi presidentiksi sai monet ympäri maailmaa odottamaan uudenlaista kansainvälistä johtajuutta Yhdysvalloilta. Virkaanastujaispuheessaan tuleva presidentti lausui, että Yhdysvallat olisi ”jälleen valmis johtamaan”, ja että Yhdysvaltoja uhkaavien uusien kansainvälisten haasteiden varjossa tulisi myös syntyä ”vastuunoton uusi aikakausi” uhkien hallitsemiseksi. Osa kyseistä uutta, vastuullisempaa kansainvälistä otetta on Obaman hallinnon pyrkimys muodostaa rakentavat suhteet Iranin islamilaisen tasavallan (kuten myös Yhdysvaltojen muiden pitkäaikaisten vastustajien) kanssa.
Vuosi presidentiksi valinnan jälkeen Obaman lähestymistapa on jo julistettu epäonnistuneeksi niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. Tällä hetkellä keskustelussa Iranin kysymyksestä keskitytään väittelemään siitä tarvitaanko kovempaa politiikkaa, jotta voitaisiin estää Irania hankkimasta ydinaseita. Samaan aikaa moni aivan keskeinen kysymys USA:n ja Iranin suhteissa on vielä vastausta vailla. Miksi Obaman alustava kädenojennus Iranille ei ole synnyttänyt tuloksia? Onko Yhdysvallat politiikassaan riittävästi huomioinut Teheranin ja Washingtonin suhteiden vanhat vihamielisyyksien juuret? Miksi Yhdysvallat näkee tuloksia tuottavan Iran-politiikan luomisen tärkeäksi juuri nyt, umpikujan jatkuttua jo 30 vuotta?
Helposti unohdetaan, että Yhdysvallat ja Iran olivat kerran läheiset liittolaiset. Tämän hetken vihanmielisyyksien ja keskinäisen epäluulon syitä ei voikaan täysin ymmärtää arvioimatta ensin USA:n ongelmallista osallistumista Iranin asioihin. Suhteita hiertävät yhä monet asiat. CIA rahoitti vuoden 1953 vallankaappausta ja sillä oli seurauksensa. Washingtonin päätti lähentää suhteita Iranin johtajaan 1970-luvulla huolimatta Iranin kasvavasta sisäisestä epävakaudesta. Vuoden 1979 panttivankikriisi aiheutti valtavan järkytyksen Yhdysvalloissa. Ja nämä ovat vain joitakin yksittäisiä esimerkkejä maiden välisiä suhteita vaikeuttavista tapahtumista.
Vuoden 1979 jälkeen USA:n ja Iranin suhteet ovat olleet lähestulkoon nollassa. Vaikka tilanteet ovat kiristyneet ja jälleen lauhtuneet useasti 1980-luvulta tähän päivään, on todellinen läpimurto jäänyt saavuttamatta. Vihanpidon ja pelon perinnöstä ei ole päästy ylitse. Kolmenkymmenen vuoden erillään olo on vain kasvattanut osapuolten epäluuloa, mikä taas heikentää kykyä arvioida uusia avauksia suhteiden luomiseksi.
Yhdysvaltojen on välttämätöntä etsiä yhteistyön keinoja Iranin kanssa. Iranin koko ja väkiluku, laajat luonnonvarat ja maantieteellinen sijainti tekevät siitä strategisesti hyvin merkittävän valtion. Iranin naapurimaat Afganistan, Irak ja Pakistan ovat kaikki maita joita Yhdysvallat pitää ulkopoliittisesti ensiarvoisen tärkeinä. Teheranin mahdollisesti havittelema ydinasevalmius on myös tekijä, joka pakottaa Yhdysvallat kiireellisesti määrittelemään tehokkaamman Iran-politiikan suuntaviivoja.
Presidentti Obama määritteli uuden hallinnon Iran-politiikan lähinnä yhteyksien luomisen sanamuodoin; todellisuudessa Yhdysvaltojen ehdotus kahdenkeskeisistä ”keskusteluista” on aina sisältänyt myös rankaisevien toimenpiteiden painotuksen. Epäonnistumisen mahdollisuus on toisin sanoen tuotu esille jo ennen kuin varsinaista lähentymistä suhteissa on lähdetty etsimäänkään. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin huomata, että pitkän aikavälin strategiaa, joka olisi ollut sekä kunnianhimoinen että laaja-alainen tavoitteissaan, ei koskaan edes saatettu alkuun. Alustava dialogi maiden välillä keskittyi ainoastaan Iranin kiisteltyyn ydinaseohjelmaan. Tämä johti lopulta vain mahdottomiin lupauksiin ja kiistelyyn hyvin teknisistä yksityiskohdista uraanin rikastukseen liittyen.
Kesäkuun 2009 Iranin presidentinvaaleja seurannut kuohunta ja sortotoimenpiteet tekivät USA:lle yhä hankalammaksi tehokkaan Iran-politiikan muodostamisen. Monet asiantuntijat katsovat, että Iranin nykyisen hallinnon ideologinen USA- ja länsivastaisuus sulkee pois todellisen dialogin mahdollisuuden. Asian voisi kuitenkin nähdä myös niin, että yksinomaan Iranin politiikan ideologiseen puoleen keskittyminen on hyvin lyhytnäköistä. USA:n olisi myös pystyttävä rakentavasti arvioimaan omaa rooliaan siinäkin valossa, että vaikea umpikuja bilateraalisissa suhteissa saattaa johtua ainakin osaksi Yhdysvaltojen huonosti hoidetusta ja sopimattomasta Iran-politiikasta.
Iranin asenteelle tunnusomainen turvattomuuden tunne on seurausta vuosikymmeniä jatkuneesta ulkovaltojen puuttumisesta Iranin asioihin. Tasapuolinen, kunnianhimoinen ja kokonaisvaltainen Iran-politiikka vaatisi Yhdysvalloilta aivan ensimmäiseksi tämän tosiasian tunnustamista ja sen mukaisia toimia. Washingtonin pitäisi myös aktiivisemmin yrittää löytää kumpaakin osapuolta hyödyttäviä yhteistyön kohteita, olettaen toki että Iranin ulkopolitiikkaa ohjaa tietynasteinen pragmaattisuus. Tässä yhteydessä Afganistan-yhteistyö olisi ilmeinen lähtökohta. Kolmanneksi Yhdysvaltojen pitkän aikavälin Iran-strategiassa pitäisi keskittää huomio alueeseen syvällisemmin. Näin voitaisiin kehittää alueellista turvallisuusverkostoa jossa Iranilla olisi oma roolinsa. Tämä antaisi Iranille mahdollisuuden luoda itselleen nykyistä vastuullisempaa asemaa.
Keskittyminen pääasiallisesti ydinasekysymykseen ei luultavimmin johda pitkän aikavälin tuloksiin, vaikka kysymys onkin tällä hetkellä kiireellinen ja ansaitsee näin huomiota. Jotta kahdenkeskiset neuvottelut onnistuisivat, ne pitäisi asettaa osaksi laajempaa strategista liittoumaa Yhdysvaltojen ja Iranin välillä. Vaatimus siitä, että sopu ydinohjelmasta olisi edellytys suhteiden uudelleen muotoutumiselle, on osoitus laajemman näkemyksen puutteesta, monimutkaisten historiallisten vääryyksien suppeasta ymmärryksestä sekä Washingtonin keskittymisestä vain lyhyen aikavälin tavoitteisiin.
Kunnianhimoisen politiikan puolesta puhuminen ei kuitenkaan tarkoita asiaan olennaisesti liittyvien vaikeuksien vähättelemistä. Iranin hallinnon luonne, USA:n ja Israelin suhteet sekä Yhdysvaltojen sisäpoliittiset tekijät saattavat yhdessä muodostaa ylitsepääsemättömän esteen USA:n ja Iranin suhteiden pitkän aikavälin normalisoinnille. Toisaalta on välttämätöntä ainakin pohtia sitä mahdollisuutta, että kokonaisvaltainen suhteiden luominen Iranin kanssa saattaisi olla kaikkein vähiten vaarallinen suunta. Suhteiden kohentaminen Iranin kanssa olisi kaikkein tehokkain tapa turvata USA:n (ja jossain määrin muidenkin länsimaiden) intressit tänä ”vastuunoton uutena aikakautena”, jota presidentti Obama yrittää rakentaa.