Noora Kotilaisen artikkeli kärsimyksen kuvista

Valokuvan poliittinen voima

Nykyisin tiedämme meitä ympäröivän maailman kärsimyksestä enemmän kuin koskaan ennen. Kuvin välitetty tieto maailman epäkohdista vyöryy päällemme avatessamme sanomalehden, nettiselaimen tai television. Viime aikoina onkin herätelty toivoa siitä, että sosiaalisen median mahdollistaessa kriisialueiden todellisuuden seuraamisen reaaliajassa kohtaisimme kaukaisen kärsimyksen uudella tavalla ja reagoisimme siihen niin yksilöinä kuin ihmiskuntanakin voimakkaammin. Mutta onko kuvilla todella voimaa muuttaa suhtautumisemme toisten hätään?

Ajatus juuri kuvan kautta heräävästä empatiasta kaukaista kärsivää kohtaan on vanha. Kuvan on toivottu kurovan umpeen moraalista välimatkaa kaukaisen katsojan ja kuvan kohteena olevan kärsijän välillä jo valistusajalta lähtien. Lissabonin 1755 maanjäristyksen kuvallinen kohtaaminen kädestä käteen kierrelleiden painokuvien kautta on usein nimetty vedenjakajana heräämisessä ajatukseen yhteisestä ihmiskunnasta ja ihmisyyden suojelun tarpeesta. Orjuuden vastaisessa taistelussa toisten kärsimyksestä kertovien kuvien on nähty olleen keskeisellä sijalla. Ylevänä oletuksena oli, että jos ihmiset tietäisivät – ja näköaistillaan todistaisivat – he toimisivat.

Myöhemmin valokuvan keksimisen ajateltiin vallankumouksellistavan suhtautumisemme kaukaiseen kärsimykseen, ja ehkä hieman paradoksaalisesti kauhujen näkemisen ajateltiin tekevän maailmasta paremman paikan. Holokausti-kuvien on väitetty vaikuttaneen universaalien ihmisoikeuksien ja ihmisyyden suojelun institutionalisoitumiseen. Vietnamin sodan aikana televisioitujen kuvien on väitetty kääntäneen lännen kansalaisten mielikuvat sodan vastaisiksi ja jopa vaikuttaneet sodan loppumiseen. 1990-luvulla reaaliaikaisen kriisikuvaston globaali levittäminen loi ajatuksen CNN-efektistä eli siitä, että nopeasti leviävät kuvat, jotka herättävät kansalaisten tyrmistyksen, pakottavat myös vallanpitäjät toimiin kauhujen estämiseksi.

Uusien kuvan tuottamisen ja välittämisen tapojen edistyessä on ajateltu, että mahdollisuus kauhun kuvien laajempaan ja suorempaan näkemiseen voi rakentaa maailmasta humaanimman paikan. Tänä päivänä kriisialueiden amatöörikuvaajien ottamat sosiaalisen median sota- ja kriisikuvat on nähty uutena keinona kärsivän ihmisen ja kuvan katsojan välimatkan kaventamisessa. Mutta muuttavatko kuvan välittämisen uudet keinot tapaamme kohdata toisten hätää?

Syyrian kriisikuvat ja vallan agenda

Sosiaalisen median kuvien ansiosta Syyrian sota on välittynyt näkyvillemme vahvemmin kuin mikään aiempi sota. 2013 Elokuun 21. päivänä Syyrian Damaskoksessa tapahtui myrkkykaasuisku, joka vaati tuhansia siviili- ja lapsiuhreja. Valtava määrä nopeasti levinneitä raakoja kuvia todisti silmittömästä massamurhasta. Alun perin sosiaaliseen mediaan ladatut kuvat järkyttivät laajasti välittyessään näkyvillemme länsimedian uutistuotannon kierrättäminä. Pian kuvat nousivat kuumimmaksi puheenaiheeksi myös lännen kansainvälispoliittisissa lausunnoissa, ja niiden karmealla näkymällä perusteltiin suunniteltua lännen ”humanitaarista sotilaallista iskua” Syyrian hallintoa vastaan. Amatöörikuvat nähtiin juridisina todisteina tapahtumista, ja lännen johtajat argumentoivat kuvien näyttävän niin kauheaa kärsimystä, että pelkkä puhe ei tällä kertaa riittäisi. Vahvat poliittiset puheet kuvien todistamasta tarpeesta puuttua tilanteeseen sotilaallisesti vaihtuivat kuitenkin pian diplomaattiseen ratkaisuun.

Vaikka usko kuvien positiiviseen voimaan tuntuu olleen kautta historian yleinen, kuvien poliittista voimaa käsittelevässä tutkimuksessa on pessimistisemmin todennettu, että ajatusta kuvien voimasta on usein liioiteltu. Kärsimyksen kuvien käyttö poliittisten intressien mukaisten toimien legitimoimisessa on yleistä. Mutta, aivan kuten kävi Syyria-kuvien suhteenkin, historiallisesti kuvien ei ole nähty painostavan päätöksentekijöitä raskaisiin poliittisiin toimiin, jolleivät taloudelliset ja geopoliittiset intressit ole kuvien kertoman kanssa samassa linjassa. Politiikan ylätasolla kuvilla on valtaa vain, jos ne sopivat vallan agendalle. Toisaalta kohtaamme kärsimyksen kuvat vielä sosiaalisen median aikanakin useimmiten kulttuurisesti ja maantieteellisesti jakautuneen ja ideologisesti värittyneen, vallitsevia käsityksiä tukevan valtamedian kautta. Valtamedia useimmiten kehystää kuvat ajan henkeen ja valtapolitiikkaan sopivalla tavalla, eivätkä ne näin ollen useinkaan kykene radikaalisti muuttamaan käsityksiämme ympäröivästä maailmasta.

Lähiympäristön torjuttu kärsimys

Kärsimys ei kuitenkaan aina tapahdu tuhansien kilometrien päässä, eikä sen helpottaminen vaadi kansainvälisiä voimatoimia. Usein kohtaamme myös meitä maantieteellisesti lähellä olevan kärsimyksen kuvien kautta. Parjattujen politiikan ylätason toimijoiden tavoin suhtaudumme yksilöinäkin kärsimyksen näkemiseen melko torjuvasti. Näyttääkin siltä, että kärsimyksen kohtaamisessa tekninen kehitys ja uudet kuvan välittämisen tavat eivät ole keskeisiä, vaan sama sivuuttamisen ilmiö laajenee kansainväliseltä ja valtiolliselta tasolta paikalliselle ja yksilötasolle.

Esimerkiksi eläinoikeusaktivistien kuvat tuotantoeläintiloilta paljastavat eläinten ahdingon oman yhteiskuntamme elintarviketuotannossa. Aktivistien tarkoituksena on havahduttaa katsojat lähiympäristöömme piilotettuun väkivaltaan ja herättää kansalaiset näkemään tuotantotavan kestämättömyys ja omat kulutustottumuksensa. Nämä kuvat puhkaisevat aika ajoin julkisuuden ja aiheuttavat kiivasta kansalaiskeskustelua ajankohtaisohjelmissa. Eläintuoteteollisuus puolustautuu vakuuttaen korkeaa eettisyyttään, ja tuottajat käyvät vastaiskuun esittelemällä kauniita kuvia syötäväksi kasvatettujen eläinten todellisuudesta. Eläinten hyväksikäytön sallivassa lakiympäristössä syytteet nostetaankin usein kärsimyksen paljastanutta kuvaajaa vastaan vallitsevaa järjestystä uhkaavana toimijana. Hetken kuluttua suuren yleisön mielenkiinto aiheeseen kuitenkin jälleen hiipuu, lihan syöminen on taas helppoa, ja laillistettu massakärsimyksen tuotanto jatkuu keskuudessamme kuten ennenkin. Käännämme katseemme pois.

Kun hyväntekeväisyysjärjestö ripusti kadunvarsimainoksiinsa kuvia yöpuvuissaan harhailevista eksyneistä dementikoista herättääkseen keskustelua vanhustenhoidon tilasta Suomessa, yleisö kauhistui. Kauhistus ei johtunut vanhustenhoidon kurjasta tilasta, vaan siitä, että lavastetut kuvat vanhusten hädästä olivat liian ikäviä katsoa, häiritseviä. Usein torjummekin liian ikävän asian tai käännämme katseemme toisaalle, pidämme huolen ”omista asioistamme”. Kun torjumme rauhaamme häiritsevän kuvan tai jopa närkästymme siitä, emme joudu ajattelemaan avutonta vanhusta keskuudessamme tai yhteiskuntamme sietämättömiä epäkohtia, joiden edessä tunnemme itsemme avuttomiksi. Niin on helpompaa.

Torjunnasta empatiaan

Ongelmana toisen kärsimyksen kuvaan reagoimisessa tuntuukin olevan laskelmoivan politiikan ohella lähinnä ihmisluonto itse: vaikka me nykyään oikeastaan voisimme nähdä kaiken, haluammeko me nähdä? Ja tämän lisäksi, haluammeko me tehdä mitään kohtaamallemme. Onko toisten kärsimyksen paljastamiseen ja empaattisen suhteen luomiseen tähtäävällä valokuvalla voimaa?

Stanley Cohen pohtii tätä kärsimyksen ja hirmutekojen torjumisen ilmiötä kirjassaan States of Denial (2001). Cohenin mukaan on tyypillistä ja jopa luonnollista, että vaikka tiedämme toisten kärsimyksestä, usein häivytämme kauhun mielestämme ja toimimme niin kuin emme tietäisi sen olemassaolosta. Tämä pätee niin valtiollisella kuin yksilötasollakin. Häiritsevän, uhkaavan tai totutusta poikkeavan tiedon kohtaaminen avoimesti voi olla liian vaikeaa, jolloin tieto väistetään ja siirretään pois mielestä.

Vaikuttaakin siltä, että mikään kuvien määrä tai niiden uusi kohtaamisen tapa ei voi itsessään herättää puuttuvaa kiinnostusta toisen kärsimykseen. Kuten Susan Sontag on todennut kirjassaan Regarding the Pain of Others (2003), kuva ei voi luoda moraalista asetelmaa eikä muuttaa suhtautumistamme maailmaan. Hän jatkaa, että vaikka kuva itsessään ei riitä, se voi kuitenkin vahvistaa jo olemassa olevaa empaattista näkemystä. Vaikka taipumus katseen kääntämiseen on vahva ja pysyvä osa ihmisluontoa, niin ovat myös tarve ja halu auttaa hädänalaisia. Aika ajoin katsojat heräävätkin kuvan edessä, tulevat tietoisiksi, ja joskus jopa toimivat. Näin ollen poliittisesta väkivallasta kertovalla kuvalla on joskus voimaa haastaa vallitsevia käsityksiä, murtaa välinpitämättömyyttä, vahvistaa ihmisluonnossa syvällä olevaa solidaarisuutta kärsivää kohtaan, herättää uinuva empatiamme ja saada meidät vaatimaan parempaa maailmaa. Tämän vuoksi muiden kärsimyksestä kertovia kuvia täytyy näyttää, katsoa ja tehdä.

Kirjoittaja toimii ulkopoliittisen instituutin Globaalin turvallisuuden tutkimusohjelman tutkijana ja viimeistelee Helsingin yliopiston poliittisen historian oppiaineeseen väitöskirjaa kärsimyksen kuvien asemasta läntisessä maailmanpolitiikassa.