Lapin Kansa
Raimo Väyrynen
Pankkikriiseillä
on monia yhteisiä piirteitä, joista olennaisin on luottamuksen
loppuminen pankkien ja yritysten välillä. Pankkikriisi on tietysti
osittain heijastumaa reaalitalouden hidastumisesta, mutta silti
suuressa määrin siitä irrallaan. Luottamuksen kadotessa raha ei liiku
luotottajien välillä, eikä siten riitä luototettavien käytettäväksi.
Niinpä pankkien ongelmat tuottavat lamamielialaa ja siten hidastavat
talouden pyöriä.
Nykyisessä maailmanlaajuisessa
pankkikriisissä on kyseessä uusien, hallitsemattomien instrumenttien
kehittämisestä lisäämään finanssilaitosten tuottoa. Varsinkin
Yhdysvalloissa on myyty halvalla asuntolainoja lähes maksukyvyttömille
asiakkaille ja nämä lainat on edelleen viipaloitu ja paketoitu
arvopapereiksi, joita on myyty pankeille kaikkialle maailmassa.
Kansainväliset rahamarkkinat kehittivät itselleen uuden ulottuvuuden.
Näiden
roskapapereiden riskianalyysit ovat olleet kehittymättömiä ja ovat
johtaneet varomattomat pankit ansaan. Markkinoiden kuumenemista ovat
jouduttaneet investointipankit, jotka ovat laajentaneet
tuotto-odotusten toivossa toimintaansa yritysjärjestelyistä
arvopaperikauppaan. Nyt ne ovat palaamassa – jos ovat edes hengissä –
häntä koipien välissä perinteiseen rooliinsa.
Luottamuksen ja siten
maksukyvyn katoaminen finanssijärjestelmässä on siksi vakava asia, että
sitä eivät pankit ja muut luottolaitokset pysty yksin korjaamaan.
Kyseessä on järjestelmäriski, jonka hallinnassa tarvitaan julkista
valtaa. Tämän on havainnut Yhdysvalloissa presidentti George W. Bushin
hallitus, joka on aktiivisesti kansallistanut – tai kuten sen edustajat
itse sanovat ”konservoinut” – luottolaitoksia tai auttanut niiden
välisiä fuusioita rahalla. Tunnettuja tapauksia ovat
asuntoluottoyhtiöiden Freddie Macin ja Fannie Maen kansallistaminen
sekä vakuutusjätti AIG:n (American International Group) ottaminen
valtiovarainministerin haltuun. Investointipankit Morgan Stanley ja
Goldman Sachs ovat myös hakeutuneet Yhdysvaltojen keskuspankin
suojelukseen.
Finanssikriisi Yhdysvalloissa on
niin vakava, että liittovaltio on katsonut tarpeelliseksi perustaa oman
”roskapankkinsa” meidän Arsenaalimme tapaan. Tosin kansainvälisessä
lehdistössä ei viitata Suomen tapaukseen, vaan ”Ruotsin malliin”, johon
siihenkin liittyi roskapankin perustaminen 1990-luvun alun
pankkikriisin ratkaisemiseksi. Joka tapauksessa idea on sama: pankki
saa valtuudet ostaa ongelmia tuottavia asuntolainasidonnaisia
arvopapereita eli julkisella rahalla pelastetaan kriisin partaalla
hoippuvia luottolaitoksia.
Yhdysvaltojen
tapauksessa roskapankin pääomaksi on päätetty 700 miljardia dollaria,
joka on 6 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Epäilijöiden mielestä
tämäkään summa ei tule riittämään rahajärjestelmän vakauttamisessa.
Suomen pankkikriisin hinta 1990-luvun alussa oli 8-10 prosenttia
bkt:sta. Vaikka Euroopan maissakin julkinen valta on pelastanut
pankkeja – kuten Northern Rock Englannissa ja Roskilden pankki
Tanskassa – niin roskapankkien perustamiseen ne eivät ole kuitenkaan
toistaiseksi joutuneet turvautumaan.
Roskapankin perustamispäätös
on aina poliittinen. Yhdysvalloissa käydään parasta aikaa keskustelua
niistä ehdoista, joilla sellainen voidaan pelastaa. Aikaa ei ole
hukattavissa, sillä finanssikriisin oloissa se on konkreettisesti
rahaa. Talouskriisissä on aina myös ideologinen ulottuvuus: kysymys on
siitä, kuinka jaetaan pelastusoperaation kustannukset. Yhdysvaltojen
republikaanihallinto tähtää ensisijaisesti pankkien pelastamiseen,
jotta vältyttäisiin vielä syvemmältä järjestelmäkriisiltä. Näin
tehtäessä tullaan väistämättä ns. moraaliseen uhkapeliin (moral
hazard). Toisin sanoen pankkien tietäessä valtion tulevan lopulta
avuksi, ne ottavat liiallisia riskejä, jotka kriisissä sitten
toteutuvat.
Yhdysvalloissa kongressissa
enemmistönä olevat demokraatit katsovat, että pelkästään pankkien
pelastaminen on liian yksipuolinen toimenpide. Heidän mielestään tukea
pitäisi antaa suoraan myös vaikeuksiin joutuneille asuntolainan
ottajille sekä antaa uusi kansantalouden elvytyspaketti.
Johtavat presidenttiehdokkaat – Barack Obama ja John McCain
– ovat tietenkin ottaneet kantaa pankkikriisiin, mutta kovin kummoisia
keinoja heillä ole ollut tarjottavanaan. Molemmat ovat populistiseen
sävyyn syyttäneet Wall Streetiä ahneudesta, missä he ovat tietenkin
oikeassa. Joka tapauksessa on selvää, että meneillään oleva ja ehkä
syvenevä pankkikriisi johtaa finanssilaitosten uuteen säätelyyn ja
vanhojen säännösten valvonnan tehostamiseen, jossa kansainvälinen
yhteistyö nousee entistä keskeisemmäksi.