Vihreä Lanka
Hanna Ojanen
Venäjän ja Georgian sota on saanut monet ajattelemaan, että parahiksi
tälle syksylle kaavailtua turvallisuus- ja puolustuspoliittista
selontekoa olisi syytä ajantasaistaa ja kenties pohtia myös itse
politiikan muuttamista. Tämä on mielenkiintoista, koska harvat asiat
loppujen lopuksi ovat Suomen puolustuspolitiikkaa suuremmin muuttaneet.
Ehkä sodasta jää nytkin seuraukseksi vain muutos siinä, miten tai kuinka
usein selontekoja laaditaan. Ehdotukset selontekojen ilmestymistahdin
nopeuttamisesta voivat saada kannatusta nyt, kun maailma tuntuu olevan
aivan liian vilkkaassa liikkeessä vain neljän vuoden välein
tarkasteltavaksi.
Euroopan unioni päätti jo joulukuussa 2007 tarkastelevansa uudestaan
omaa turvallisuusstrategiaansa, joka ilmestyi vuonna 2003 – vuotta ennen
Suomen viimeisintä selontekoa. Jäsenmaat ovat tapansa mukaan olleet eri
mieltä strategian uudistamisen tarpeesta. Monien mielestä se on
harvinaisen onnistunut asiakirja, siinä määrin, että siihen puuttuminen
todennäköisemmin huonontaisi kuin parantaisi sitä.
Yksimielisyyteen päästiin kuitenkin siitä, että strategian
täytäntöönpanoa voisi tehostaa, ja että siihen voitaisiin ehkä myös
lisätä joitakin seikkoja, joiden merkitys viime vuosina on erityisesti
korostunut, kuten ilmastonmuutos. Georgian ja Venäjän sota on joillekin
jäsenmaille kuitenkin myös syy pysähtyä strategian kohtaan, jossa
sanotaan, että ”Euroopan unionin on edelleen kehitettävä läheisiä
suhteitaan Venäjään, joka on EU:n turvallisuuden ja vaurauden kannalta
merkittävä tekijä”. Lause on tarkoituksellisen monimerkityksinen,
merkittävä kun voi olla niin hyvässä kuin pahassakin.
Strategiassa todetaan edelleen, että ”yhteisten arvojen kunnioitus
edistää strategisen kumppanuuden luomista”. Strateginen kumppanuus voi
nyt olla monille liikaa: sen sijaan ehdotetaan käytännön toimia Venäjää
vastaan, esimerkiksi sanktioita.
strategia muistuttaakin, että EU:n on oltava valmis toimimaan, kun
sääntöjä ja sopimuksia rikotaan. Suomi taas lupaa vuoden 2004
selonteossaan toimia Euroopan unionin vahvistamiseksi
turvallisuusyhteisönä ja kansainvälisenä toimijana ja edistää unionin
sisäistä yhtenäisyyttä, missä näyttääkin riittävän tekemistä.
On tärkeää, että näin tosiaan toimitaan, ja että periaatteissa pysytään.
Nyt tarvitaan aivan erityisesti vastapainoa Venäjän pyrkimyksille
määritellä uudelleen keskeisiä termejä ”demokratiasta”
”rauhanturvaajiin” ja tulkintoja siitä, mitä voidaan sallia omien
kansalaisten suojelun nimissä. Mitä enemmän sopimuksia ja normeja
haastetaan, sitä tärkeämpää on niiden puolustaminen: tarvitaan
pysyvyyttä siinä missä muut eivät pysy.