Sukupuolten välinen tasa-arvo Kiinassa

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta Kiinassa

Syksyllä 2015 kiinalaisten naisten yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät kysymykset olivat monella tapaa esillä. Syyskuussa tuli täyteen 20 vuotta Pekingissä järjestetystä Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) neljännestä naisten maailmankonferenssista ja merkkivuoden kunniaksi hallitus julkaisi myös valkoisen kirjan maansa toimista naisten aseman parantamiseksi. Valkoisen kirjan esipuheessa naiskysymys liitetään osaksi Kiinan globaalia toimintaa. Koska kiinalaiset naiset muodostavat viidenneksen koko maailman naisväestöstä, heidän asemansa parantaminen ei hallituksen mukaan kerro pelkästään Kiinan yhteiskunnallisesta kehityksestä, vaan on myös ”historiallinen panostus globaalin tasa-arvon, kehityksen ja rauhan edistämiseksi”. Lisäksi sekä presidentti Xi Jinping että hänen vaimonsa Peng Liyuan puhuivat naisten tilanteesta YK:n tilaisuuksissa ja lokakuussa Kiina ilmoitti sallivansa kaikille kaksi lasta, mikä merkitsi yhden lapsen politiikkana tunnetun tiukan syntyvyydensäännöstelyn loppumista. Politiikan muutoksella Kiinaan toivotaan lisää lapsia hoitamaan nopeasti vanhenevia ikäluokkia. Suoraan tai epäsuorasti naisten harteilla lepää yllättävän moni Kiinan tulevaisuuden kohtalonkysymys, mutta millaiset mahdollisuudet naisille on annettu hoitaa kasvavaa vastuutaan?

Taivaallisten jalkojen marssi 1900-luvulla

Naisten asema Kiinassa on muuttunut monessa suhteessa parempaan suuntaan 1900-luvun aikana, mutta kehitys ei ole ollut mitään suoraviivaista voittokulkua ja monilla osa-alueilla on tullut ajoittain takapakkia. Kiinalaiset naiset pyrkivät jo 1900-luvun alussa ottamaan aktiivisen roolin oman asemansa ja laajempien yhteiskunnallisten kysymysten ajamisessa. Naiset olivat mukana äänioikeusliikkeessä ja Toukokuun neljännen päivän liikkeen uudistusaallossa ajettiin läpi naisten oikeus osallistua yliopistokoulutukseen. Samoihin aikoihin kivulias jalkojen sitomisen perinne hiipui, ja luonnollisista eli sitomattomista jaloista, joista käytettiin myös nimitystä ’taivaalliset jalat’ (kiinaksi tianzu) tuli modernin naisen tunnusmerkki. Luonnolliset jalat olivat myös edellytyksenä koulutukseen pääsylle. Tyttökoulujen asteittainen lisääntyminen ja koulussa opitut uudet taidot antoivat yhä useammalle naiselle avaimet omaan asemaansa vaikuttamiseen.

Jos sukupuolten välisen tasa-arvon ajamista pohtii Kiinan kansantasavallan ajan kontekstissa, ns. naiskysymyksen käsittelyn rajaaminen Kiinan kansallisen naisliiton asiaksi vaikeutti pitkään ongelmakohtiin puuttumista. Kommunistinen puolue lupasi naisille tasa-arvoisen aseman ja samat poliittiset oikeudet kuin miehillekin, ja Mao Zedong (1893–1976) korosti retoriikassaan ajatusta siitä, että naiset kannattelevat puolta taivasta ja pystyvät samaan kuin miehetkin. Käytännössä sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät asiat alistettiin puolueen muille päämäärille ja naisliiton tehtäväksi jäi usein vain markkinoida puoleen agendaa naisväestölle.

1995 Pekingin naisten maailmankonferenssi vedenjakajana

Tässä suhteessa vuoden 1995 maailmankonferenssi merkitsi käännekohtaa kiinalaisten naisten oikeuksien ja naisasian ajamiselle. Naisten asioita ajavia kiinalaisia kansalaisjärjestöjä syntyi lisää ja naisten aseman parantaminen ymmärrettiin tärkeäksi Kiinan kansainvälisen maineenhallinnan kannalta. Konferenssin jälkeen Kiina julkisti ensimmäisen naisten kehityksen toimintasuunnitelman, jossa luvattiin muun muassa pyrkiä parantamaan naisten osallistumismahdollisuuksia päätöksentekoon, saada lisää naisia johtaviin asemiin kaikilla hallinnon tasoilla, turvata naisten oikeus työntekoon, parantaa heidän koulutustasoaan ja vähentää lukutaidottomuutta, parantaa naisten terveydenhoitoa ja vähentää synnyttämiseen liittyviä komplikaatioita sekä poistaa naisiin kohdistuva väkivalta.

Xin kauden tasa-arvopolitiikkaa

Vuonna 1995 asetetutuista tavoitteista huolimatta naisten poliittinen osallistuminen on edelleen hankalaa, ja vasta 2013 kansankongressissa ylitettiin 1970-luvun ennätys kun naisedustajien osuus saatiin kiintiöpolitiikan kautta nostettua 23 prosenttiin. Vaikka naisliiton monopoli on jossain määrin murtunut tasa-arvokysymysten osalta, virallisen koneiston ulkopuolella vaikuttaminen voi tasa-arvoasioissakin johtaa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Maaliskuussa 2015 viisi feministiaktivistia pidätettiin Pekingissä ennen naistenpäivää, koska he suunnittelivat naistenpäiväksi naisten seksuaalista häirintää vastustavaa tempausta. Aktivistit vapautettiin myöhemmin, mutta he ovat tarkassa seurannassa. Manner-Kiinan puolelta tuntuu olevan valovuosia matkaa Taiwaniin, jossa presidentiksi voidaan valita nainen vapailla vaaleilla.

Jos poliittinen vaikuttaminen onkin ongelmallisin osa-alue 1995 toimintasuunnitelman tavoitteista, monilla muilla alueilla jolla myönteisiä kehityskulkuja on helpompi nimetä, kehitys on ristiriitaista. Koulutusjärjestelmässä sukupuolten välinen tasa-arvo on parantunut vuoden 1995 Pekingin naisten maailmankonferenssin jälkeen, ja naisten lukutaitoaste on noussut jatkuvasti. Kun vielä 1980-luvullakin naisista puolet oli lukutaidottomia, 2010-luvulla nuoremmista ikäluokista lukutaidottomia on enää muutama prosentti. Alueellinen eriarvoisuus näyttää kuitenkin pikemminkin kasvavan kuin vähentyvän. Kiinalaiset kaupunkilaistytöt pääsevät kouluun jo lähes yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta köyhiltä maaseutualueilta kotoisin olevat tytöt ovat huomattavasti kaupunkilaisia heikommassa asemassa. Yliopistoissa naisten määrä on kasvanut ja monilla aloilla heitä on jopa yli puolet opiskelijoista lukuun ottamatta tohtorikoulutusohjelmia. Nämä naiset tulevat kuitenkin etuoikeutetuista oloista ja esimerkiksi 1990-luvun lopussa Pekingin yliopistossa puolella naisopiskelijoista isän ammattina oli kommunistisen puolueen kaaderi. Yliopistoissa ei ole myöskään oltu pelkästään tyytyväisiä lukiolaistyttöjen hyviin päättökoetuloksiin, jotka oikeuttaisivat oikeudenmukaisessa järjestelmässä yliopistopaikkaan. Joissain yliopistoissa on 2010-luvulla käytetty koulutuslainsäädännön vastaisia määräyksiä, joiden mukaan naisten osuus tietyissä koulutusohjelmissa ei saa ylittää 15 prosenttia ja miespuoliset opiskelijat ovat päässeet sisään naisia alemmilla sisäänpääsypisteillä.

Kiinalaisessa työelämässäkin on naisten näkökulmasta sekä hyviä että huonoja puolia. Aasialaisessa kontekstissa kiinalaiset naiset osallistuvat työntekoon monia lähinaapureitaan aktiivisemmin. Toisaalta Kiinan työmarkkinat eivät anna naisille tasa-arvoista mahdollisuutta osallistua työelämään, joten kaikkea maan lahjakkuuspotentiaalia ei saada hyödynnettyä. Sen lisäksi että monet työmarkkinoiden käytännöt ovat epätasa-arvoisia, ne heikentävät myös koko Kiinan talouden kasvupotentiaalia. Syrjintä työelämässä liittyy kulttuurin ja naisiin liitettävien kapeiden rooliodotusten lisäksi rakenteisiin rekrytointiprosessista eläkeikäsäännöksiin.

Työpaikkailmoituksissa ei ole edelleenkään tavatonta määritellä kumpaa sukupuolta oleva henkilö tehtävään voi hakea. Vuoden 2013 lopussa ratkesi ensimmäinen oikeusjuttu, jossa naispuolinen työnhakija haastoi työnantajan oikeuteen sukupuolisyrjinnästä, ja juttu soviteltiin hakijan hyväksi. Tätä voidaan Kiinan oloissa pitää merkittävänä, mutta syrjintää esiintyy edelleen laajalti. Lisäksi naisten palkkakehitys laahaa kaukana miesten perässä.

Rekrytointivaiheessa tapahtuvan syrjinnän lisäksi naisten työmarkkina-asemaa heikentää eläkepolitiikka, jonka vuoksi naisten täytyy useilla aloilla jäädä eläkkeelle viisi vuotta samalla alalla toimivia miehiä aiemmin, joten heidän urakehityksensä jää kesken. Naisten pienet eläkkeet johtavat köyhyyden sukupuolittumiseen, koska eläkkeet lasketaan ansiotason ja työssäolovuosien perusteella. Kiinan eläkejärjestelmää pyritään jatkuvasti kehittämään, mutta toistaiseksi harvan eläke riittää takaamaan toimeentuloa, joten vanhemmat naiset turvautuvat perheen apuun. Vuonna 2011 tehdyn Kiinan terveys- ja eläkeasioita käsitelleen tutkimuksen mukaan lähes 53 prosenttia 60 vuotta täyttäneistä naisista tarvitsee perheeltään taloudellista apua.

Syntyvyyden säännöstelypolitiikan muutos ja sen merkitys naisten kannalta

Tammikuussa 2016 astui voimaan uusi perhepolitiikka, joka sallii perheille kaksi lasta myös kaupungeissa. Näin vuodesta 1979 voimassa ollut yhden lapsen politiikkana tunnettu säädös tuli tiensä päähän. Taustalla on huoli maan väestörakenteen nopeasta muutoksesta ja väestön ikääntymisen kustannuksista selviämisestä työikäisen väestön vähentyessä. Syntyvyydensäännöstelyllä on ollut naisten kannalta monia ongelmallisia piirteitä, ja varsinkin 1980-luvulla sen takia syyllistyttiin räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin. Politiikan seurauksena tyttöjen ja poikien sukupuolijakauma on epänormaali eikä kaikille nuorille miehille riitä kumppania. Tämä puolestaan lisää naiskauppaa.

Voisikin äkkiseltään ajatella että kahden lapsen salliminen kaikille poistaisi syntyvyydensäännöstelyn ongelmat naisten näkökulmasta, koska paine pojan synnyttämiseen vähentyy jos lapsia saa olla useampia. Vinoutuneen sukupuolijakauman voisi puolestaan päätellä tasaantuvan ajan kanssa. Asia on kuitenkin hyvin monimutkainen eikä kahden lapsen sääntökään poista kaikkia niitä perhepoliittisia kysymyksiä joiden parissa nuoremmat kiinalaiset painivat. Vaikka muutos toki lisää yksittäisten perheiden valinnanvapautta, on epätodennäköistä, että syntyvyys lähtee merkittävään kasvuun. Jo yli puolet kiinalaisista asuu kaupungeissa, joissa elinkustannukset ovat korkeat, minkä lisäksi perheiden täytyy huomioida myös sukunsa iäkkäämpien jäsenten hoitoon tarvittavat resurssit. Kiinassa on vuodesta 2013 ollut voimassa laki, jonka mukaan lasten tulee huolehtia vanhemmistaan, joten he ovat lain edessä vastuussa tämän velvollisuuden hoitamisesta. Siksi onkin todennäköistä, että politiikan muutos tapahtui liian myöhään väestörakenteen muuttamisen kannalta. Ilman laajempaa perheitä tukevaa sosiaaliturvajärjestelmää ja tuettua lastenhoitoa syntyvien lasten määrä tuskin lähtee kasvuun –varsinkin kun kiinalaiset ovat vuosikymmenten aikana jo tottuneet yhden lapsen perhemalliin.

Jo tässä vaiheessa on myös viitteitä siitä, että vaikka virallinen politiikka höllentyy, käytännössä monilla naisilla ei kuitenkaan ole vapautta hankkia toista lasta valitsemanaan ajankohtana. Työnantajat ovat kiristäneet perhevapaita koskevia sääntöjä ja rekrytoitavat naiset joutuvat usein suostumaan työnantajan perhepoliittiseen suunnitelmaan. Vaikuttaa myös siltä, että kahden lapsen salliminen lisää nuorten naisten syrjintää rekrytointivaiheessa riippumatta siitä, haluavatko he ylipäätään lapsia vai eivät. Työmarkkina-aseman heikentyminen on valitettavaa varsinkin kun naisten työmarkkina-asemassa olisi paljon muutakin korjattavaa.