Helsingin Sanomat
Tiia Lehtonen
Ratkaisun edellytykset ovat nyt olemassa kun ketjun heikoin lenkki, Irlanti, on havahtunut huomaamaan unionin hyödyllisyyden, kirjoittaa Tiia Lehtonen.
Eurooppa-neuvosto kokoontui viikko sitten pohtimaan Euroopan unionin tilaa ja tulevaisuutta kansainvälisen talous- ja rahoituskriisin sekä energia- ja ilmastopoliittisten kysymysten varjossa. Vaikka Irlanti iski kesäkuussa EU-kaukalossa lähes kuolettavan laukauksen äänestämällä Lissabonin sopimuksen hyväksymistä vastaan, ei sopimuksen nykytilaa paljonkaan ehditty arvioida.
Erätauko on siis saavutettu: Irlannin hallitus piirtää pelistrategiaansa sillä välin kun muut jäsenmaat arvioivat karkeasti ottaen kolmea realistista etenemisvaihtoehtoa.
Ensimmäinen ja samalla todennäköisin on se, että Lissabonin sopimus saadaan hyväksytyksi sormeilemalla sen sisältöä vielä kerran ja luomalla Irlannille sellaiset ehdot, joiden kanssa se voisi jatkaa peliä. Sääntömuutokset eivät kuitenkaan saisi aiheuttaa enää yhtäkään uutta ratifiointikierrosta missään jäsenmaassa.
Yksi keino olisi liittää sopimukseen erillislauseke, joka takaisi Irlannille autonomian sille kansallisesti tärkeillä päätöksenteon alueilla, kuten puolustuspolitiikassa, verotuksessa, sekä sosiaalisissa ja eettisissä kysymyksissä, kuten Irlannin pääministeri Brian Cowen kokouksessa esitti.
Näin on toimittu aikaisemminkin esimerkiksi Tanskan kanssa, jonka EU-orientaatio määrittyy edelleen pitkälti sille myönnettyjen erivapauksien kautta. Nykyisin ne tuottavat Tanskalle ennemminkin päänvaivaa kuin helpotusta, ja pääministeri Fogh Rasmussenin mukaan niistä tulisi luopua.
Irlanti on ollut huolissaan myös unionin toimielimistä. Se on kyseenalaistanut komission kokoonpanoa koskevan Lissabonin lausekkeen, jonka mukaan kaikki jäsenmaat eivät saa enää nimittää omaa komissaariaan, vaan järjestelmässä siirrytään tasapuoliseen vuorotteluun.
Toinen vaihtoehto olisi, ettei sopimusta saada edelleenkään hyväksytyksi. Unioni joutuisi jatkamaan heikkoutensa jo moneen kertaan osoittaneilla Nizzan säännöillä, mitä suurin osa EU:n poliittisesta johdosta vastustaa.
Kolmas mahdollisuus on, että Irlannin häiriköinti johtaa yhä eriytyneempään unioniin, jossa kukin pelaaja voi osallistua haluamaansa peliin haluamillaan säännöillä haluamassaan vaiheessa.
Ylimääräisen z-vaihtoehdon mukaan koko sopimus avataan ja neuvotellaan uudelleen. Hanke olisi mitoiltaan megalomaaninen, työläs ja niin hämmentävä, että se kannattaa varmuuden vuoksi lausua kuiskaten.
Jahka etenemistavasta päästään unionin tasolla yhteisymärrykseen, herää kysymys, järjestetäänkö Irlannissa uusi kansanäänestys Lissabonin sopimuksesta, ja jos, niin minkälaisen kampanjan maan johto tällä kertaa kehittää lisätäkseen kansalaisten ymmärrystä. Entä minkälaista demokratiaa ilmentäisi se, että irlantilaiset laitettaisiin Nizzan jälkeen jo toistamiseen äänestämään perussopimusasiakirjasta uudelleen ihan vain toisenlaisen – sen oikean – lopputuloksen saavuttamiseksi?
Klassinen kysymys on myös, voidaanko sellainen äänestystulos ottaa tosissaan, jossa äänestysaktiivisuus on ollut parhaimmillaankin noin 50 prosenttia tai jossa suurin syy jättää äänestämättä on ymmärryksen puute.
Kyselytutkimuksen mukaan 52 prosenttia äänestämättä jättäneistä irlantilaisista ei ollut täysin ymmärtänyt koko kansanäänestyksen tarkoitusta, 42 prosenttia ei ymmärtänyt mitä asioita Lissabonin sopimus käsitteli ja 37 prosenttia ei tuntenut saaneensa riittävästi informaatiota sen sisällöstä. Äänestämättömyyden syyt ovat lähellä toisiaan ja ne heijastelevat yhtä kaikki pettymystä siihen, ettei kukaan ollut avannut heille sopimustekstiä. Lisäksi yli puolet äänestäjistä oli sitä mieltä, että ei-leirin kampanja oli argumentaatiossaan vakuuttavampi, joskin ironian huipentuma lienee, että myös yli puolet sopimuksen hyväksymisen puolesta äänestäneistä kokivat ei-kampanjan onnistuneen paremmin.
Ei se mitään. Kokonaiset 45 prosenttia jättivät äänestämättä, koska olivat liian kiireisiä, ja 38 prosentilla oli vaalipäivänä parempaa tekemistä.
Kaiken kaikkiaan koko operetti lisäsi jälleen kiitettävästi keskustelua siitä, kuinka unionissa yksi jäsenmaa – olkoon se vaikka Malta 400000 asukkaallaan ja 40 prosentin äänestysaktiivisuudellaan – voi päättää lopun 500 miljoonan yhteistyöhaluista ja -mahdollisuuksista sekä pysäyttää kehityksen elintärkeillä osa-alueilla.
Nyt olisikin hyvä muistaa, että Euroopan unionin perussopimus on peliväline, jota ilman EU-nimistä yhteiseurooppalaista joukkuelajia on yhtä mahdoton jatkaa kuin tennistä ilman mailaa tai palloja.
Lissabonin sopimus parantaa unionin toimintakykyä ja valmiuksia hallita uuden vuosituhannen haasteita, kuten ilmastonmuutosta, energiakysymyksiä, suuronnettomuuksia, luonnonmullistuksia tai kansainvälistä rikollisuutta ja terrorismia. Se myös uudistaa toimielinrakenteen vastaamaan 27 jäsenmaan unionin tarpeita.
Irlannin pääministeri myönsi kollegoilleen, että viimeistään meneillään oleva talouskriisi ja Georgian käänteet osoittivat EU-jäsenyyden ja erityisesti talousyhteistyön arvon. Ilman Emu-jäsenyyttä finanssikriisi olisikin langettanut Yhdysvaltojen kanssa rekisteröidyssä parisuhteessa elävälle Irlannille parhaassa tapauksessa samankaltaisen kohtalon kuin Islannille.
Voidaankin ajatella, että kaikki ratkaisun edellytykset ovat nyt olemassa kun ketjun heikoin lenkki on havahtunut kriisin myötä siihen tosiasiaan, että Euroopan unionista on ratkaisevaa hyötyä.
Tällä hetkellä paras keino auttaa saarivaltiota päätöksenteossa olisi se, että kaikki muut jäsenmaat ratifioisivat sopimuksen joulukuuhun mennessä. Puheenjohtajamaan Ranskan toimelias presidentti Nicolas Sarkozy ilmoitti näet jo Brysselissä osaavansa kyllä ratkaista tilanteen, jos Irlanti ei sitä itse osaa.