Moskovan mielestä nykyinen kansainvälinen järjestelmä suosii liiaksi länttä
Venäjä on koko tämän vuoden mittaan tehnyt aloitteita uudesta turvallisuusarkkitehtuurista Euroopassa. Presidentti Dmitri Medvedev
on esitellyt näkökantojaan muun muassa Berliinissä kesäkuussa
järjestämässään lehdistökonferenssissa sekä Evianissa lokakuussa
pitämässään laajassa puheessa. Venäjän ehdotukset olivat esillä myös
Helsingissä järjestetyssä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön
(Etyj) ulkoministerikokouksessa.
Moskovan keskeisenä teemana on
blokkipolitiikan vastustaminen. Se katsoo nykyisen eurooppalaisen
järjestyksen olevan etujensa vastainen: Nato ja Euroopan unioni ovat
kollektiivisia toimijoita, vaikkakin usein erimielisiä ja tehottomia,
kun taas Venäjällä ei ole tukenaan vastaavia liittokuntia.
Pyrkimykset
tehdä Shanghain yhteistyöjärjestöstä (SCO) Moskova-vetoinen järjestö
ovat osoittautuneet epärealistiksi, kuten tuen epääminen sen
Georgia-politiikalta osoitti. SCO voisi todella vaikuttaa vain, jos
Kiina ja Venäjä pystyisivät rakentamaan yhtenäisen koalitiopolitiikan,
jollaista ei ole näköpiirissä.
YK:n asema palautettava
Medvedevin
mukaan ”yksinapainen maailmanjärjestys ja sen ”megasäätelijän”, siis
Yhdysvaltojen, toiminta johtaa vain hyökkäyspolitiikkaan ja
taloudelliseen egoismiin, mikä viittaa Georgian hyökkäykseen ja
maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Näihin ongelmiin on Moskovan
näkökulmasta lisättävä Kosovon ”yksipuolinen itsenäisyysjulistus” sekä
ohjuskilven sijoittaminen Tshekin tasavaltaan ja Puolaan. Näin Nato tuo
sotilaallista infrastruktuuria Venäjän rajoille, vaarantaa Venäjän
turvallisuutta ja luo Eurooppaan uusia jakolinjoja.
Omasta
mielestään Moskova ei lainkaan halua vastakkainasettelua, vaan
tasavertaisuuteen perustuvaa yhteistyötä. Kansainvälisestä oikeudesta
irrotettu voimankäyttö luo vain epävakaisuutta.
Sen sijaan
Yhdistyneille kansakunnille on annettava keskeinen asema kansainvälisen
turvallisuuden ylläpitämisessä. Kansainvälisen talouskriisin
hoitamisessa johtavien teollisuusmaiden G8-ryhmä ei riitä, vaan
tarvitaan G20-tapainen koalitio, joka äskettäin kokoontui ensimmäiseen
huippukokoukseensa Washingtonissa.
YK:lle täytyy Moskovan
mielestä palauttaa sen keskeinen koordinoiva tehtävä kansainvälisen
turvallisuuden edistämisessä. Näin vältettäisiin sotilaallisen voiman
irrottaminen kansainvälisestä oikeudesta ja sen käyttö yksipuolisten
etujen ajamiseen.
Tämän korostuksen taustalla on tietysti se,
että Venäjällä on YK:n turvallisuusneuvostossa veto-oikeus, jolla se
pystyy torppaamaan epämieluisat aloitteet (olettaen tietysti, että
asiat tulevat turvallisuusneuvoston asialistalle).
Etyj ei ole Etyk
Kuvaavaa
kyllä Medvedin puheissa Etyjiä ei mainita oikeastaan lainkaan: sitä
pidetään ilmeisesti enemmän haasteena kuin välineenä ajaa Venäjän
kansallisia etuja. Sitä ei selvästikään nähdä uuden eurooppalaisen
turvallisuusjärjestyksen pohjana, mikä on hieman ironista kun
muistetaan Etykin keskeisyys Neuvostoliiton politiikassa erityisesti
1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla.
Mitä Moskovalla on siis
mielessään? Pohjimmiltaan se katsoo nykyisen kansainvälisen
järjestelmän olevan epäsymmetrinen ja suosivan liiaksi länttä. Lännen
taloudellinen ja sotilaallinen voima kertautuu liiaksi Naton ja EU:n
kansainvälisen roolin kautta. Ne heikentävät ”yhteisen
turvallisuustilan yhtenäisyyttä”, joka pitäisi luoda Eurooppaan uudella
turvallisuussopimuksella. Tällaisessa tilassa jokaisen maan tulisi
voida nauttia tasavertaisina osapuolina yhtäläisestä turvallisuudesta.
Venäjän
aloitteet lähtevät valtiopohjaisesta ajattelusta, missä sotilas- tai
talousliitoilla ei ole erityistä saati sitten ensisijaista asemaa
Euroopassa. ”Sotilasliittojen kehitys”, käytännössä siis Naton
laajeneminen, ei saa uhata osallistujamaiden turvallisuutta eikä
loukata tasavertaisuuden periaatetta.
Tässä suhteessa Moskova voi
saada hieman tyydytystä siitä, että Yhdysvallat on oman
presidentillisen lähtölaskentansa ja eurooppalaisten liittolaisten
painostuksesta luopunut vaatimasta Georgialla ja Ukrainalle
Nato-jäsenyyteen johtavaa toimintasuunnitelmaa (MAP), vaikka itse
jäsenyydestä tavoitteena ei ole haluttukaan luopua.
”Isänmaiden Eurooppa”
Valtiokeskeisen
eurooppalaisen järjestyksen korostamisessa ei ole mitään uutta.
Moskovan silmissä saattaa hyvinkin kangastella 1800-luvun Euroopan
konsertti, jossa suurvallat estivät sopeuttamalla keskinäisiä etujaan
niiden sisäistä järjestystä uhkaavien muutosvoimien nousun sekä
varmistivat kansainvälisten suhteiden vakauden. Venäjä ei nyt halua
”suvereenin demokratiansa” tulevan haastetuksi ulkopuolelta, mitä
Etyjin vaatimukset kansalaisten oikeuksista ja vaalien kriittisestä
valvonnasta ovat osaksi merkinneet.
Kansallisvaltioiden merkityksen korostaminen oli myös Ranskan politiikan ytimessä Charles de Gaullen
aikana 1960-luvulla. Tämä ”isänmaiden Eurooppa” lähensi tuolloin
Ranskaa ja Neuvostoliittoa toisiinsa. Tätä taustaa vasten ei olekaan
järin yllättävää, että Medvedev on kiittänyt Ranskan presidentti Nicolas Sarkozya ”rohkeasta ja vastuullisesta toiminnasta” sekä Georgian kriisissä että eurooppalaisessa politiikassa laajemminkin.
Sarkozy
onkin jo ehtinyt luvata, että tulevana kesänä järjestetään
eurooppalainen kokous pohtimaan Medvedevin ehdottamaa uutta
turvallisuusjärjestelmää. Tosin Helsingissä tämä suunnitelma ei juuri
saanut tukea taakseen.
Venäjän näkökulmasta sen tekemät
ehdotukset ovat rationaalisia: niiden avulla pyritään vahvistamaan
Venäjän epäedulliseksi koettua asemaa. Tässä tarkoituksessa olisi
edullista, jos Naton ja EU:n asemaa kollektiivisina eurooppalaisina
toimijoina voitaisiin heikentää ja samalla korostaa kansallisvaltion
roolia hajottamalla näiden järjestöjen sisäistä rintamaa.
Aloite asevalvonnasta jäi vähälle huomiolle
On
hyvin epätodennäköistä, että Venäjä voisi onnistua uutta eurooppalaista
turvallisuussopimusta koskevassa suurtavoitteessaan. Helsingin kokous
osoitti tämän hyvin selvästi.
Ministereiden lounaalla Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov
esitteli perusteellisesti maansa aloitetta eurooppalaisesta
turvallisuussopimuksesta ja valtaosa muista ministereistä kuunteli
kohteliaasti, mutta ei innostunut ehdotuksesta. Se nousee varmasti
esille jatkossakin, mutta nähtävissä ei ole sellaista keinoa tai
prosessia, joka nostaisi ehdotuksen uuteen lentoon.
Moskovan
asettamiin päämääriin voidaan pyrkiä kuitenkin myös askel askeleelta:
tavoittelemalla Moskovalle mahdollisimman edullista lopputulosta EU:n
kanssa käytävissä neuvotteluissa uudesta yhteistyösopimuksesta sekä
käyttämällä Länsi-Euroopan energiariippuvuutta ajamaan poliittisia
tavoitteita (vaikka riippuvuus energiayhteistyöstä on Venäjän puolella
ainakin yhtä voimakasta). Moskova on itsekin ottanut lusikan kauniiseen
käteen ja hyväksynyt sen, että mahdollisen etenemisen uusissa
eurooppalaisissa turvallisuusjärjestelyissä tulee tapahtua Etyjin
puitteissa.
Itse asiassa Medvedevin aloitteen yksi puoli on
jäänyt liian vähälle huomiolle: sopimista uusista ”asevalvonnan
parametreistä”. Tämä viittaa konkreettisesti tavanomaisten aseiden
rajoittamissopimukseen (TAE), jonka toimeenpanon Venäjä on pysäyttänyt,
eikä Natokaan ole tässä asiassa ollut mikään mallioppilas. TAE-sopimus
ei suoranaisesti kuulu Etyjin piiriin, mutta sillä on merkitystä
Euroopan vakauden ja turvallisuuden takeena.
Tämän lisäksi Barack Obaman
hallinnon tulisi Yhdysvalloissa harkita uudelleen Keski-Euroopan
ohjuspuolustusjärjestelmän pikaista käyttöönottoa ja Venäjän toisaalta
luopua uhkailemasta ohjustensa sijoittamisesta ja käytöstä.