Lännellä on varaa toimia itsevarmasti, sinnikkäästi ja
kärsivällisesti. Venäläisyritykset ovat velkaa läntisille
luotonantajille, ei toisinpäin, kirjoittaa
Arkadi Mošes.
Dmitri Medvedev nousi viime vuonna Venäjän presidentiksi, mutta
maan ulkopolitiikkaan ei tullut muutosta.
Edellinen presidentti Vladimir Putin ennusti julkisesti tavatessaan Saksan
liittokanslerin Angela Merkelin maaliskuussa 2008, ettei Medvedev olisi
yhtään vähempää ”nationalisti” kuin hän. Ennustus kävi toteen.
On tietysti vaikea tietää, mitä Putin tarkoitti käyttämällään sanalla. Jos
hän viittasi politiikkaan, joka olisi enemmän ennakoivaa kuin reagoivaa
ja joka ei sisältäisi myönnytyksiä lännelle, kuvaus osui oikeaan.
EU:n ja Venäjän uuden kumppanuussopimuksen
neuvotteluiden alkajaisiksi viime kesäkuussa julistettiin, että
strategisen yhteistyön syventämisessä oli alkanut uusi vaihe. Lupaus
osoittautui lyhytikäiseksi, sillä neuvottelut eivät näytä etenevän kovin
hyvin.
Venäjän ulkopolitiikassa ei ole nähty läpimurtoja EU:n suuntaan, vaan
kiinnostus näyttää kallistuvan toisaalle. Venäjän toimet lähinnä
mutkistavat suhteita länteen, tarkasteltiinpa niitä erikseen tai yhdessä.
Venäjän ja Georgian konflikti oli osoitus Venäjän valmiudesta käyttää
sotilaallista voimaa rajojensa ulkopuolella. Yhtä merkittävää on, että
konfliktin myötä Venäjä esitti virallisesti vaatimuksensa etupiireistä.
Kaasukiista Ukrainan kanssa puolestaan tahrasi Venäjän maineen EU:n
luotettavana energiantoimittajana, ja vastedes EU suhtautuu vakavasti
energianhankinnan hajauttamiseen.
Tuoreempi tapaus on Kirgisian päätös sulkea Yhdysvaltojen
sotilastukikohta. Päätöstä olisi tuskin syntynyt, ellei Venäjä olisi
tarjonnut Kirgisialle valtavaa taloudellista tukea. Tästä voi päätellä,
ettei Venäjä ole valmis hyväksymään lännen kanssa muuta
turvallisuusyhteistyötä kuin sellaisen, jonka ehdot se sanelee itse.
Venäjän ulkopoliittinen itsevarmuus saattaa hyvinkin
jatkua. Maan eliitti on viime vuosina yhdistynyt tiukan linjan taakse
länsisuhteissa. Toisaalta länsi ja varsinkaan EU eivät näytä valmiilta
vastaamaan haasteeseen.
EU:n tehokkuus poliittisena toimijana jättää paljon toivomisen varaa. Osa
vahvoista johtajista ja jäsenmaista haluaisi yhä tavoitella Venäjän
kanssa eräänlaista ”suurta sopimusta” {minus} joka toteutuisi väistämättä
yhteisten naapureiden ja Venäjän demokratian kustannuksella.
Silti toisenlaistakaan tulevaisuudenkuvaa ei voida sulkea pois.
Maailmanlaajuisen talouskriisin tiedetään iskeneen Venäjään kovalla
kädellä. Uusin osoitus tästä on sopimus, jonka mukaan Venäjä toimittaa
Kiinalle 300 miljoonaa tonnia öljyä 20 vuodessa 25 miljardin dollarin
lainaa vastaan.
Nykyhinnoilla laskettuna öljymäärän arvo olisi 90 miljardia dollaria,
mutta pitkäaikaisia luottoja on vaikea saada. Ennustettu budjettivaje ja
valtavat yrityslainat merkitsevät, että Venäjän on todennäköisesti
ryhdyttävä lainaamaan rahaa kansainvälisiltä luottomarkkinoilta.
Talousvaikeuksiin ajautuminen ei väistämättä
merkitse, että Venäjä pyrkisi normalisoimaan suhteensa länteen.
Neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin kausi oli yksi osoitus tästä.
Toisenlainen esimerkki saatiin 1990-luvun lopulla, kun kriisistä noussut
Venäjä jäädytti suhteensa Natoon Jugoslavian pommitusten jälkeen.
Ulkopolitiikan suunta ei siis muutu automaattisesti, mutta se on
mahdollista.
Lännen pitää valmistautua molempiin tilanteisiin, mutta kummassakin on
pyrittävä tukemaan Venäjän sisäistä muutosta.
Vanha malli luo ulkopoliittisia haasteita lännelle, mutta on myös yksi
tekijä Venäjän talouskriisissä, jonka vaikutukset voivat koitua kalliiksi
tietyille EU-maille.
Suurimpia syitä tähän on EU:n aiempi haluttomuus nähdä heikkouksia, joita
”Putinin vakaudeksi” kutsuttuun järjestelmään sisältyi.
Jos Venäjä päättää jatkaa viime vuoden linjallaan, länsimaat eivät
luonnollisestikaan ilahdu. Silti niiden ei kannata panikoida tai syöksyä
etsimään uusia maagisia ratkaisuja kumppanuuden rakentamiseksi Venäjän
kanssa.
Päinvastoin, lännellä on varaa toimia itsevarmasti,
sinnikkäästi ja kärsivällisesti. Venäjän talous on ollut
parhaimmillaankin 15 kertaa pienempi kuin EU:n. Venäläisyritykset ovat
velkaa läntisille luotonantajille, ei toisinpäin. Myös pääomat pakenevat
idästä länteen.
Jos Kreml sen sijaan päättää valita yhteistyön, käsillä on totuuden hetki.
Länttä ja etenkin EU:ta kiinnostaa strateginen yhteistyö, muttei
välttämättä venäläisyritysten pelastaminen vastineeksi poliittisista
julistuksista, jos politiikka ei pohjimmiltaan muutu. Lännen pitäisikin
kertoa, mitä sisäisiä uudistuksia se Venäjältä odottaa, ja pitäytyä
niissä, vaikka ehdollisuuden lähtökohdat olisivat heikot.
EU on Venäjän-politiikassaan jo kerran uhrannut arvot käytännöllisyyden
edestä. Kun katsotaan Moskovan ja Brysselin kiistojen pitkää listaa
energiasta ja kaupasta turvallisuus- ja aluepolitiikkaan, on syytä
todeta, ettei uhraus ole ollut niiden arvoinen.
Jos EU:lle avautuu uudelleen tilaisuus tukea Venäjän sisäistä
vapautumista, sitä ei pidä heittää hukkaan.