Programme Director at the Institute Mika Aaltola published on September 4th an article in Kaleva on Finland’s security policy position. According to him, Russia thinks of Finland as integrated to the Western security structures, but from the Western point of view Finland is not part of the collective defence.
Venäjän sotilaalliset toimenpiteet Krimillä ja Itäisessä Ukrainassa ovat muuttamassa Suomen asemaa Euroopan turvallisuuskartalla. Suurelta osin omat turvallisuusratkaisumme oli laadittu sopimaan maailmaan, jossa nyt emme ole. Venäjän siirtyminen voimapolitiikan käyttöön on todennäköisesti pitkäaikainen trendi.
Venäjän näkökulmasta Suomi on integroitunut läntisiin turvallisuusrakenteisiin. Läntisestä näkökulmasta Suomi ei kuitenkaan ole osa kollektiivista puolustusratkaisua. Suomi on jäämässä puun ja kuoren väliin. Toisaalta muuttunut todellisuus ei ole perinteinen kylmän sodan pelilauta. Sitä sävyttää vahva verkostollisuus ja taloudellinen keskinäisriippuvuus. Näihin Suomi on hyvin tiiviisti integroitunut.
Venäjän uusi linja oli ennakoitavissa jo Georgian kriisin aikoihin. Talouspoliittisesti Venäjän kansallinen strategia oli muuttunut jo aikaisemmin. Myös sisäpoliittisesti Venäjä alkoi erkaantua demokraattisesta tiestä jo kymmenisen vuotta sitten. Sananvapautta on dramaattisesti heikennetty. Sisäänpäinkääntyneisyys on huolestuttavaa. Ylimielisen kansallismielisyyden haamut elävät valtiojohdon puheissa. Venäjä aloitti myös mittavat varustautumisohjelmat ja ulkoisten viholliskuvien nostamisen. Venäjän geostrategiassa painottuu vallitsevan eurooppalaisen ja jopa globaalin järjestyksen muuttaminen voimapolitiikan keinoin. Kaikki nämä muutokset kertovat rajusta sisäisestä käymistilasta. Venäjän uuden suunnan käyttövoimana ovat poliittisen järjestelmän näköalattomuus ja taloudellisen modernisoinnin suuret ongelmat. Ulkoisesti Venäjä ei ole suunnitellut operoivansa yhteistyössä rakennetussa maailmassa. Se pyrkii omaehtoisiin ratkaisuihin nyt ja lähitulevaisuudessa.
Yhdysvaltojen geostrategia on yhä enemmän suunnattu vallitsevan liberaalin talousjärjestelmän turvaamiseen. Se on epäonnistuneiden valtiorakennusoperaatioiden jälkeen Irakissa ja Afganistanissa siirtynyt merelliseen toimintaan erityisesti Aasiassa ja samalla uudet toimintaympäristöt, kuten kyberavaruus, ovat saaneet korostuneen merkityksen. Obaman Yhdysvallat haluaa turvata globaalin keskinäisriippuvuuden päävaltimoita. Tämä geostrategia jättää alueelliset konfliktit sen keskeisille liittolaisille. On hyvä muistaa, että Yhdysvaltojen keskeisin intressi on kuitenkin sen liittolaisverkostojen ylläpitäminen. Maassa on huomattu, että sen omat kansalliset resurssit eivät riitä turvaamaan liberaalia maailmanjärjestystä. Se tarvitsee liittolaisiaan, joita ilman se on vain voimakkaampi suurvalta muiden joukossa.
Euroopassa keskeiseen vakauttavaan rooliin on noussut EU, sen keskeiset jäsenvaltiot ja tiivis transatlantinen suhde Yhdysvaltoihin. Saksan aktiivisuus kriisin ratkaisemisessa saattaa avata mahdollisuuden tilanteen väliaikaiseen poliittiseen ratkaisuun, josta toivotaan päästävän paremmalle uralle ja Venäjän reivaamiseen pois hyvin vaaralliselta linjalta. Samaan aikaan läntiset demokratiat valmistautuvat pahimman varalta Naton piirissä. Tarkoituksena on kohentaa esimerkiksi pohjoisen Euroopan turvallisuutta Baltiassa. Euroopassa toivotaan parasta, mutta pelätään pahinta. Sama ilmapiiri sävyttää myös Suomen kasvavaa huolta omasta ja lähialueen turvallisuudesta.
Lännen keskeinen resurssi on keskinäisriippuvuuden verkostot niin taloudessa kuin turvallisuudessakin. Venäjän talouden jo muutenkin kurjistuvia näkymiä on entisestään kuihdutettu taloussanktioiden avulla. Erityisesti kansainvälisten sijoitusvirtojen kääntäminen pois Venäjältä on varmasti havaittu Putinin lähipiirissä. Vallan keskittäminen Venäjällä on perustunut taloudellisten etujen jakamiseen. Tämä jakovara on tulevaisuudessa uhattuna. Pelkona on, että taloudellisen logiikan syrjäyttää kansallismielisyyden kiihdyttäminen ja huomion siirtyminen ulkoisten konfliktien hakemiseen hallinnon kannatuksen pitämiseksi korkealla. Kannatuksen rapistuminen sekin saattaa kiihdyttää ulkoisten vihollisuuksien hakemista. Krimin Venäjään liittämisen synnyttämä euforia saattaa tarjota esimerkin tulevaisuuden toimintakeinoista. On syytä myös huomata, että Venäjän taloudellisen ehdollistamisen tie on pitkä. Edessä on todennäköisesti monia turvallisuusongelmia, joilla on myös vaikutuksia Suomeen.
Suomen turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat syntyneet ennen kriisiä. Niiden muuttuminen on epätodennäköistä lähiaikoina. Tilanteessa on tärkeä kehittää ratkaisuja alueellisen turvallisuustilanteen ylläpitämiseksi. Suomen kansallinen turvallisuus ei perustu ainoastaan omille resursseille. Nykypäivänä ja mahdollisen kriisin oloissa keskeisiä kyvykkyyksiä synnytetään osana laajoja läntisiä verkostoja. Näihin osallistumiselle Nato-jäsenyys muodostaa esteen. Mutta se ei ole ylitsepääsemätön. Vaadittavien ja uskottavien verkostokyvykkyyksien saaminen edellyttää vastavuoroisuutta. Tässä mielessä Itämeren alueen alueellisen turvallisuuden ylläpitäminen muodostaa keskeisen tavoitteen. Natolle Baltian puolustus on hankala. Baltian tilanteen kriisiytyminen ei ole Suomenkaan intressissä. Negatiivinen kehitys Baltiassa saattaisi altistaa Suomen Venäjän sotilaalliselle painostukselle. Itämeri on Venäjän ulkomaanyhteyksien tärkeä pullonkaula. Venäjän lisääntyvä toiminta Itämerellä on todennäköistä ja se saattaa olla herkkä ylireaktioille Itämeren piirissä. Myös Suomen ulkomaankauppa kulkee pääsääntöisesti Itämerta pitkin.
Avain hyville ja vakaille turvallisuusyhtälön ratkaisuille on kokonaisuuden ymmärtäminen.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutinohjelmajohtaja Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.