Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola julkaisi 4.9. Kalevassa artikkelin Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta. Aaltolan mukaan Suomi on Venäjän näkökulmasta integroitunut läntisiin turvallisuusrakenteisiin, mutta läntisestä näkökulmasta Suomi ei kuitenkaan ole osa kollektiivista puolustusratkaisua.
Venäjän sotilaalliset
toimenpiteet Krimillä ja Itäisessä Ukrainassa ovat muuttamassa Suomen asemaa
Euroopan turvallisuuskartalla. Suurelta osin omat turvallisuusratkaisumme oli
laadittu sopimaan maailmaan, jossa nyt emme ole. Venäjän siirtyminen voimapolitiikan
käyttöön on todennäköisesti pitkäaikainen trendi.
Venäjän näkökulmasta Suomi on
integroitunut läntisiin turvallisuusrakenteisiin. Läntisestä näkökulmasta Suomi
ei kuitenkaan ole osa kollektiivista puolustusratkaisua. Suomi on jäämässä puun
ja kuoren väliin. Toisaalta muuttunut todellisuus ei ole perinteinen kylmän
sodan pelilauta. Sitä sävyttää vahva verkostollisuus ja taloudellinen
keskinäisriippuvuus. Näihin Suomi on hyvin tiiviisti integroitunut.
Venäjän uusi linja oli
ennakoitavissa jo Georgian kriisin aikoihin. Talouspoliittisesti Venäjän
kansallinen strategia oli muuttunut jo aikaisemmin. Myös sisäpoliittisesti
Venäjä alkoi erkaantua demokraattisesta tiestä jo kymmenisen vuotta sitten.
Sananvapautta on dramaattisesti heikennetty. Sisäänpäinkääntyneisyys on
huolestuttavaa. Ylimielisen kansallismielisyyden haamut elävät valtiojohdon
puheissa. Venäjä aloitti myös mittavat varustautumisohjelmat ja ulkoisten
viholliskuvien nostamisen. Venäjän geostrategiassa painottuu vallitsevan
eurooppalaisen ja jopa globaalin järjestyksen muuttaminen voimapolitiikan
keinoin. Kaikki nämä muutokset kertovat rajusta sisäisestä käymistilasta.
Venäjän uuden suunnan käyttövoimana ovat poliittisen järjestelmän
näköalattomuus ja taloudellisen modernisoinnin suuret ongelmat. Ulkoisesti
Venäjä ei ole suunnitellut operoivansa yhteistyössä rakennetussa maailmassa. Se
pyrkii omaehtoisiin ratkaisuihin nyt ja lähitulevaisuudessa.
Yhdysvaltojen geostrategia on
yhä enemmän suunnattu vallitsevan liberaalin talousjärjestelmän turvaamiseen.
Se on epäonnistuneiden valtiorakennusoperaatioiden jälkeen Irakissa ja
Afganistanissa siirtynyt merelliseen toimintaan erityisesti Aasiassa ja samalla
uudet toimintaympäristöt, kuten kyberavaruus, ovat saaneet korostuneen
merkityksen. Obaman Yhdysvallat haluaa turvata globaalin keskinäisriippuvuuden
päävaltimoita. Tämä geostrategia jättää alueelliset konfliktit sen keskeisille
liittolaisille. On hyvä muistaa, että Yhdysvaltojen keskeisin intressi on
kuitenkin sen liittolaisverkostojen ylläpitäminen. Maassa on huomattu, että sen
omat kansalliset resurssit eivät riitä turvaamaan liberaalia
maailmanjärjestystä. Se tarvitsee liittolaisiaan, joita ilman se on vain
voimakkaampi suurvalta muiden joukossa.
Euroopassa keskeiseen
vakauttavaan rooliin on noussut EU, sen keskeiset jäsenvaltiot ja tiivis
transatlantinen suhde Yhdysvaltoihin. Saksan aktiivisuus kriisin
ratkaisemisessa saattaa avata mahdollisuuden tilanteen väliaikaiseen
poliittiseen ratkaisuun, josta toivotaan päästävän paremmalle uralle ja Venäjän
reivaamiseen pois hyvin vaaralliselta linjalta. Samaan aikaan läntiset
demokratiat valmistautuvat pahimman varalta Naton piirissä. Tarkoituksena on
kohentaa esimerkiksi pohjoisen Euroopan turvallisuutta Baltiassa. Euroopassa
toivotaan parasta, mutta pelätään pahinta. Sama ilmapiiri sävyttää myös Suomen
kasvavaa huolta omasta ja lähialueen turvallisuudesta.
Lännen keskeinen resurssi on
keskinäisriippuvuuden verkostot niin taloudessa kuin turvallisuudessakin.
Venäjän talouden jo muutenkin kurjistuvia näkymiä on entisestään kuihdutettu
taloussanktioiden avulla. Erityisesti kansainvälisten sijoitusvirtojen
kääntäminen pois Venäjältä on varmasti havaittu Putinin lähipiirissä. Vallan
keskittäminen Venäjällä on perustunut taloudellisten etujen jakamiseen. Tämä
jakovara on tulevaisuudessa uhattuna. Pelkona on, että taloudellisen logiikan
syrjäyttää kansallismielisyyden kiihdyttäminen ja huomion siirtyminen ulkoisten
konfliktien hakemiseen hallinnon kannatuksen pitämiseksi korkealla. Kannatuksen
rapistuminen sekin saattaa kiihdyttää ulkoisten vihollisuuksien hakemista.
Krimin Venäjään liittämisen synnyttämä euforia saattaa tarjota esimerkin
tulevaisuuden toimintakeinoista. On syytä myös huomata, että Venäjän
taloudellisen ehdollistamisen tie on pitkä. Edessä on todennäköisesti monia
turvallisuusongelmia, joilla on myös vaikutuksia Suomeen.
Suomen turvallisuuspoliittiset
ratkaisut ovat syntyneet ennen kriisiä. Niiden muuttuminen on epätodennäköistä
lähiaikoina. Tilanteessa on tärkeä kehittää ratkaisuja alueellisen turvallisuustilanteen
ylläpitämiseksi. Suomen kansallinen turvallisuus ei perustu ainoastaan omille
resursseille. Nykypäivänä ja mahdollisen kriisin oloissa keskeisiä kyvykkyyksiä
synnytetään osana laajoja läntisiä verkostoja. Näihin osallistumiselle
Nato-jäsenyys muodostaa esteen. Mutta se ei ole ylitsepääsemätön. Vaadittavien
ja uskottavien verkostokyvykkyyksien saaminen edellyttää vastavuoroisuutta.
Tässä mielessä Itämeren alueen alueellisen turvallisuuden ylläpitäminen
muodostaa keskeisen tavoitteen. Natolle Baltian puolustus on hankala. Baltian
tilanteen kriisiytyminen ei ole Suomenkaan intressissä. Negatiivinen kehitys
Baltiassa saattaisi altistaa Suomen Venäjän sotilaalliselle
painostukselle. Itämeri on Venäjän ulkomaanyhteyksien tärkeä pullonkaula.
Venäjän lisääntyvä toiminta Itämerellä on todennäköistä ja se saattaa olla
herkkä ylireaktioille Itämeren piirissä. Myös Suomen ulkomaankauppa kulkee
pääsääntöisesti Itämerta pitkin.
Avain hyville ja vakaille
turvallisuusyhtälön ratkaisuille on kokonaisuuden ymmärtäminen.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen
instituutin ohjelmajohtaja Globaali
turvallisuus -tutkimusohjelmassa.