YK:n turvallisuusneuvoston toimettomuus Syyrian kriisin suhteen on herättänyt laajaa vastenmielisyyttä. Päätöksentekijät ja kansainväliset humanitaariset järjestöt ovat yksilöineet turvallisuusneuvoston epäonnistumisia esimerkiksi siviiliväestön suojelemisessa ja sotarikoksiin syyllistyneiden tahojen saattamisessa vastuuseen teoistaan.

Oikeusoppineiden keskuudessa on kuitenkin käyty keskustelua siitä, voidaanko turvallisuusneuvoston katsoa olevan oikeudellisesti velvoitettu toimimaan laajamittaisten julmuuksien torjumiseksi. Tämä näkökulma eroaa vallitsevasta ajattelusta, jonka mukaan turvallisuusneuvostolla on oikeus – muttei velvollisuutta – toimia. Vaikka velvollisuutta korostava näkökulma on kiistanalainen, se on osoitus siitä, että turvallisuusneuvoston toimettomuus on johtanut oikeusoppineet hakemaan ratkaisuja kansainvälisoikeudellisesti sitovasta sääntelystä.

Monet velvollisuusnäkökulman kannattajat tukeutuvat suojeluvastuu-normiin (Responsibility to Protect). On kuitenkin epäselvää ja tilanteesta riippuvaista, millaisiin toimiin turvallisuusneuvosto missäkin tilanteessa olisi velvoitettu ryhtymään. Konkreettisin ajatus on ehdotus siitä, että turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat pidättäytyisivät veto-oikeutensa käytöstä. Kansainvälisessä keskustelussa on kuitenkin pohdittu myös sitä, tulisiko turvallisuusneuvoston toimettomuuden johtaa neuvostoa itseään tai sen jäsenmaita koskeviin oikeudellisiin seurauksiin.

Perimmäisenä tavoitteena on saada turvallisuusneuvosto toimimaan tilanteissa, joissa ihmisiin kohdistuu julmuuksia. Toistaiseksi vain harvat ovat analysoineet sitä, kuinka hyvin turvautuminen kansainvälisen oikeuden sääntöihin tukee tätä tavoitetta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan asian tiimoilta käytyä keskustelua ja kysymystä siitä, olisiko kansainvälisestä oikeudesta apua turvallisuusneuvoston toimettomuuteen.

Oikeus ei ole ihmelääke eikä se tarjoa vastausta kysymyksiin siitä, milloin ja millä keinoin turvallisuusneuvoston tulisi reagoida hirmutekoihin. Oikeuden tärkein arvo on, että se mahdollistaa avoimen, selittävän ja vuoropuhelulle perustuvan päätöksentekomenettelyn luomisen YK:n turvallisuusneuvostolle.