Katse kannattaa suunnata kauemmas itään
Turun Sanomat

Utrikespolitiska institutets äldre forskare Sinikukka Saari publicerade i Turun Sanomat 13.2. en artikel, där hon bl.a. uppmanade Finland att i dess östpolitik satsa på konfliktlösning i det f.d. sovjetområdet.

 

 

Suomessa idänpolitiikka tarkoittaa perinteisesti maan suhdetta suureen naapuriin Venäjään. Idänsuhteiden hyvää hoitoa pidetään yhtenä ulkopolitiikkamme kulmakivistä. Kun nykyistä idänsuhdetta arvioidaan, vertauskohta haetaan lähes poikkeuksetta sodanjälkeisestä historiasta. Julkisessa keskustelussa kysellään usein hätääntyneinä, onko Suomi menettänyt kykynsä ”lukea” Venäjää tai onko maan ”erityisasema” Venäjän silmissä hukattu.

Tällainen keskustelu on hedelmätöntä, sillä siinä tapa ja traditio nostetaan politiikan itseisarvoksi. Tämä on nurinkurista: politiikan päämäärien ja olosuhteiden tulisi määritellä politiikan tavat eikä suinkaan toisin päin.

Kylmän sodan aikana Suomen asema Neuvostoliiton ja lännen puristuksessa oli haasteellinen, mutta kansainvälisen politiikan alalla se toi Suomelle tiettyä näkyvyyttä, jota sillä tuskin muuten olisi ollut.

Kylmän sodan loppuminen huuhtoi Suomen erikoisaseman mennessään – eikä sillä ollut lainkaan tekemistä sen kanssa, miten hyvin tai huonosti Suomi ulkopolitiikkaansa harjoitti. Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa suomalaiselle ”lääkärille” idän ja lännen välissä ei ole enää tarvetta.

Olosuhteiden dramaattinen muutos johtaa yleensä perinpohjaiseen strategiseen uudelleenarviointiin. Tällöin pohditaan, minkälaisia riskejä ja mahdollisuuksia uusi tilanne tuo tullessaan ja minkälaisia heikkouksia ja vahvuuksia vastata muutokseen omasta toimijuudesta löytyy.

Suomi arvioi uudelleen strategiansa lännen suhteen viivyttelemättä: muuttuneet olosuhteet mahdollistivat Suomen nopean ja kokonaisvaltaisen integraation eurooppalaisiin instituutioihin.

Idän suhteen Suomessa ei tehty samanlaista perinpohjaista uudelleenarviointia. Suomessa kyllä urakalla pohdittiin Neuvostoliiton hajoamisen tuomia uhkakuvia ja riskejä, mutta ei juurikaan uuden tilanteen tuomia mahdollisuuksia eikä Suomen potentiaalisia vahvuuksia uudessa ympäristössä. Päämäärät ja monet tekemisen tavat säilyivät samoina, mutta ne tuottivat huomattavasti vähemmän tuloksia kuin ennen.

Suomen ulkopolitiikkaan näyttää vaikuttaneen vain vähän se tosiasia, että Neuvostoliiton kohdalta nykykartalta löytyy Venäjän lisäksi 14 muuta valtiota (– osaatko nimetä ne?). Venäjä on toki tämän alueen keskeisin toimija, mutta ei suinkaan ainoa merkityksellinen valtio.

Emme ole pohtineet vakavasti, minkälaisia mahdollisuuksia nämä maat voisivat tarjota Suomelle ja kansainväliselle näkyvyydellemme. Baltian maiden ja Ukrainan lisäksi Suomen edustusto löytyy vain Kazakstanista. Edustuston avaaminen tähän suureen ja alueellisesti merkittävään öljyvaltioon kesti Suomelta 18 vuotta.

Uskon että Suomen kannalta mahdollisuuksia tarjoaisivat jossakin määrin talouselämä, mutta etenkin yhteiskunnalliset uudistukset ja konfliktien ratkaisu.

Venäjän-kaupalla on keskeinen asema Suomen vientipolitiikassa, mutta Baltian, Ukrainan ja Kazakstanin lisäksi ulkoministeriön kehuttu, vientiä edistävä ”Team Finland” -konsepti ei ole vielä löytänyt tietään muualle entiseen Neuvostoliittoon. Ehkäpä valtion apua ei päivittäistavarapuolella niin tarvitakaan: ainakin Etelä-Kaukasuksella Raision puurohiutaleet, Valion voit ja Pauligin kahvit ovat löytäneet tiensä kauppojen hyllyihin ilman sen suurempaa panostusta ulkoministeriön puolelta.

Vähemmän perinteisillä aloilla – kuten esimerkiksi koulutusviennissä – ulkoministeriön vetoapu olisi kuitenkin varsin tarpeellista, sillä suomalaisilta yrityksiltä puuttuvat kontaktit ja verkostot entisen Neuvostoliiton alueella. Koulutuspalveluille olisi koulutusta perinteisesti arvostavissa ja suuria uudistuksia kaipaavissa maissa – kuten Ukrainassa, Moldovassa, Georgiassa, Armeniassa ja Azerbaidzhanissa – kysyntää.

Suomalainen läpinäkyvä – ja kansainvälisessä vertailussa harvinaisen tehokas – byrokratia olisi toinen erinomainen vientituote entisen Neuvostoliiton alueelle. Lähes kaikki alueen maat pyrkivät kehittymään ja uudistumaan, ja etenkin Georgia ja Moldova hakevat mallia nimenomaan kehittyneestä lännestä. Nämä maat pyrkivät allekirjoittamaan assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa ensi elokuussa, mikä – poliittisen merkittävyyden ohella – sitoisi maat laajoihin hallinnollisiin uudistuksiin.

Pienen ja hieman syrjässä olevan Suomen monet hallintotavat ja -mallit olisivat hyvinkin sovellettavissa ja markkinoitavissa Moldovaan ja Georgiaan. Eräänlainen pelinavaus nähtiin viime syksynä, jolloin suomalainen julkishallinnon kehittämiskeskus HAUS voitti tarjouskilpailun Georgian valtiovarainministeriön akatemian uudistusohjelmasta. Tästä olisi hyvä jatkaa.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että Suomi panostaisi aktiivisemmin entisen Neuvostoliiton alueen konfliktien ratkaisuun. Transnistrian konflikti Moldovassa, Abhasian ja Etelä-Ossetian konfliktit Georgiassa ja Vuoristo-Karabahin konflikti Azerbaidzhanissa odottavat yhä ratkaisuaan.

On oikeastaan yllättävää, että Suomi ei ole panostanut näihin maihin enemmän, sillä ulkoasianministeriö on viime vuosina yrittänyt hakea kansainvälistä roolia nimenomaan rauhanvälittäjänä. Monissa entisissä neuvostotasavalloissa Suomen historian vaiheet tunnetaan yllättävän hyvin ja Suomea arvostetaan. Juuri tällä alueella Suomen entisestä roolista kansainvälisen politiikan ”lääkärinä” voisi olla etua.

Muutakin pohjaa, jolle aktiivisempaa politiikkaa voitaisiin rakentaa, löytyisi: Suomen edustajia on ollut – ja edelleen on – keskeisillä paikoilla Etyjin ja YK:n alueellisissa konfliktinhallintayrityksissä. Pidemmän päälle yksittäinen erityisedustajan paikka ei kuitenkaan riitä, sillä alueelta puuttuvat pysyvät edustustot ja syvempi aluetuntemus on ulkoasianministeriössä vähäistä.

Rauhanvälitystyön pohjaksi tarvitaan asiantuntemusta – ja fyysistä läsnäoloa. Pienikin pysyvä edustusto ulkomailla on virallisesti tunnustettu keskustelukanava muille paikallisille toimijoille. Vaikka ulkopolitiikan tavat ovat muutoksessa, perinteisiä edustustoja yhä tarvitaan. Kutsu vaikutusvaltaisiin pöytiin yhä edelleen osoitetaan maassa toimivalle suurlähettiläälle ja vain harvoin projektirahoitteisen hankkeen vetäjälle. Virallisen edustuston tulisi olla pitkäjänteinen toimija, joka kerää erilaisten projektien kokemukset ja opetukset talteen sekä opastaa ja sparraa muita toimijoita.

Toimimalla aktiivisemmin muiden alueen maiden kanssa Suomelle tarjoutuisi myös samalla mahdollisuus kehittää ja päivittää Venäjä-tuntemustaan. Venäjän ulkopolitiikan painopiste ei ole enää pitkään aikaan löytynyt Venäjä–länsi-akselilta vaan nimenomaan entisistä neuvostotasavalloista.

Hiski Haukkala totesi aiemmin (TS 30.1.), että Suomen Venäjä-tuntemukselle on kansainvälisesti kysyntää yhä vähemmän. Nähdäkseni tämä johtuu paitsi edellä mainitusta kansainvälisestä rakennemuutoksesta, myös osaksi siitä, että Suomen Venäjä-tuntemus on temaattisesti ja alueellisesti rajoittunutta. Kylmän sodan jälkeisissä olosuhteissa tarvitaan myös uudenlaista – monitasoisempaa ja kriittisempää – asiantuntijuutta.

SINIKUKKA SAARI

Kirjoittaja on virkavapaalla oleva Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija, joka toimii tällä hetkellä analyytikkona EU:n tarkkailumissiossa Georgiassa.