Lähi-idän öljystä lähiöljyyn
Helsingin Sanomat
Pekka Mykkänen

Utrikespolitiska institutets programdirektör Mika Aaltola kommenterade i en intervju för Helsingin Sanomat 27.10. Förenta staternas snart förestående oavhängighet av olja från Mellanöstern, samt följderna av detta för landets geostrategi.

 

Länk till artikeln i Helsingin Sanomat

Uskomatonta mutta totta: Yhdysvalloista tulee pian riippumaton Lähi-idän öljystä. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan lähde Lähi-idästä. Syynä ovat muun muassa terrorismi ja joukkotuhoaseet.

Raportilla oli toiveikas nimi: “Energia 2020 – Independence Day (itsenäisyyspäivä).”

Investointipankki Citigroupin viime keväänä julkaisema raportti kertoo mullistavasta kehityksestä, joka on kääntämässä Yhdysvaltain ja koko maailman “energiaan liittyvän geopolitiikan päälaelleen”.

Citigroupin arvion mukaan Yhdysvallat saa muutaman vuoden päästä kaiken tarvitsemansa öljyn omilta alueiltaan ja Kanadasta ostamalla. Silloin amerikkalaisten riippuvuus Lähi-idän šeikkien, imaamien, kenraalien ja muiden aseenkalistelijoiden oikuista lienee selkeästi nykyistä pienempi.

Energiaa tilastoivan EIA-viraston mukaan amerikkalaiset saavuttavat täyden energiaomavaraisuuden noin vuonna 2030. Siitä muutamaa vuotta myöhemmin maa voi viedä öljyä.

Muutos lujittaa Yhdysvaltain suurvalta-asemaa. Kyse ei ole psykologisestikaan pikkukäänteestä, sillä Yhdysvaltain vaikutusvallan romahdusta on viime vuosina ennustettu kokonaisen kirjallisuusgenren voimin.

Itsenäisyyspäivällä on voimakas kaiku Yhdysvaltain kansallisessa mytologiassa. Yli sukupolven ajan Yhdysvallat on ollut energian suhteen altis kiristykselle.

Monen amerikkalaisenkin uskomuksen mukaan Yhdysvallat lähti Irakin vastaisiin sotiin vuosina 1991 ja 2003 ensisijaisesti turvatakseen öljynsaantinsa Lähi-idästä. Yksioikoista käsitystä öljyn sanelemasta käyttäytymisestä vahvistavat leveät hymyt, joita amerikkalaispoliitikot väläyttävät Saudi-Arabian kuninkaallisia tavatessaan.

“Jos Kuwait myisi parsakaalia, emme olisi siellä nyt”, luki yhden mielenosoittajan kyltissä vuoden 1991 sodan yhteydessä.

Yhdysvallat ryhtyi valmistelemaan sotaa Irakin hyökättyä Kuwaitiin elokuussa 1990.

Öljyriippuvuuden vaarat tulivat amerikkalaisille selviksi öljykriisin aikaan tasan 40 vuotta sitten. Lähi-idän öljyntuottajamaat käyttivät 16. lokakuuta 1973 “öljyasetta”, nostivat kerralla öljyn maailmanmarkkinahintaa 70 prosenttia sekä asettivat Yhdysvallat puoleksi vuodeksi öljynvientisaartoon. Kriisin taustalla oli Israelin ja arabinaapureiden Jom Kippur -sota.

Amerikkalaiset joutuivat jonottamaan bensaa tuntikausia, ja huoltoasemille ilmestyi epätavallisia kylttejä: “Pahoittelut, ei bensaa tänään”, “Vain viisi gallonaa per asiakas” ja “Tankatkaa pyhää henkeä”.

Öljykriisin jälkeen presidentti toisensa jälkeen on pitänyt puheita energiaomavaraisuuden tärkeydestä. Vielä muutama vuosi sitten puheita kuunneltiin kohteliaasti haukotusta pidätellen kuin löpinöitä ydinaseettomasta maailmasta. Äkkiä haave on käden ulottuvilla.

Kiitos muutoksesta kuuluu tekniikalle, jonka ansiosta Yhdysvaltain liuskekaasu- ja öljyesiintymät ovat tulleet helpommin ja halvemmin hyödynnettäviksi. Lisäksi Yhdysvaltain öljynkulutus on ollut laskevalla uralla vuosien ajan. The Boston Globe -lehti listaa, miten hämmästyttävän nopeasti asiat ovat edenneet. Vuonna 2005 Yhdysvallat joutui tuomaan 60 prosenttia öljystään ulkomailta, ensi vuonna enää 30 prosenttia.

Nykyään vain viisitoista prosenttia amerikkalaisten käyttämästä öljystä on peräisin Lähi-idästä.

Neljän vuoden päästä Yhdysvaltain tuotanto saattaa ohittaa Venäjän ja Saudi-Arabian.

Mieleensä voi nyt loihtia kuvan siitä, kuinka amerikkalaiset sotilasajoneuvot ja diplomaatit nousevat jättimäisiin kuljetuskoneisiin Lähi-idässä ja matkaavat kotiin. Pitäkää öljynne, he sanovat.

Monen asiantuntijan mukaan tällaisen kuvitelman voi pyyhkiä ajatuksistaan.

“Yhdysvaltain läsnäolo Lähi-idässä ei pääty öljyomavaraisuudesta huolimatta, koska Lähi-itä ja Kaakkois-Aasia tulevat olemaan maailman kriisipesäkkeitä jatkossakin”, sanoo Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtaja, everstiluutnantti Torsti Sirén.

Sirénin mukaan omavaraisuus kuitenkin vähentää sitä mahdollisuutta, että Yhdysvaltoja vastaan voitaisiin käyttää “energia-asetta”. Uusi tilanne lisää Yhdysvaltain pelivaraa energiamarkkinoilla.

Energetics Incorporated -yrityksen suomalais-amerikkalainen analyytikko Tommi Mäkilä kertoo Marylandista, että on “yksisilmäistä ja yliampuvaa” typistää Yhdysvaltain strategia Lähi-idässä öljykysymykseksi.

“Israelin turvaaminen, terrorisminvastainen taistelu ja Lähi-idän tärkeä asema maailmanpolitiikassa takaavat sen, ettei Yhdysvallat tule aluetta hylkäämään. Mutta uudenlaista toiminnanvapautta energiaomavaraisuus kyllä antaisi”, Mäkilä sanoo.

Yhdysvallat tukee miljardeilla dollareilla esimerkiksi Israelia ja Egyptiä, joiden yhteenlaskettu osuus maailman öljyntuotannosta on vain alle prosentin.

Center for Strategic & International Studies -ajatushautomo CSIS:n selvityksen mukaan on myytti, että energiaomavaraisuus vähentäisi Yhdysvaltain läsnäolon tarvetta Lähi-idässä.

Iran pysyy jatkossakin Yhdysvaltain ja Israelin suurimpana uhkana, vaikka viime aikoina Washingtonin ja Teheranin suhteissa on tapahtunut lämpenemistä. Iranin epäillyt ydinasehankkeet ovat vuosien ajan aiheuttaneet harmaita hiuksia amerikkalaisille ja israelilaisille.

Jos Israelin ja Iranin välille syttyisi sota, Iran voisi hetkessä ai

euttaa paniikin maailmantalouteen lamaannuttamalla öljykuljetukset Hormuzinsalmessa. Sen läpi kulkee noin joka viides maailman käyttämä öljytippa.

Vaikkei Yhdysvallat Lähi-idän öljyä tarvitsisikaan, muu maailma ja hintavakaus tarvitsevat.

Arabikeväästä alkanut kuohunta on osoittanut, että monen maan – kuten Egyptin, Libyan, Syyrian ja Bahrainin – kohtaloissa Yhdysvaltain toimilla on ollut keskeinen merkitys.

Syyrian sota on myös osoittanut, että Yhdysvalloissa tunnetaan suurta sotaväsymystä Lähi-idän suhteen. Jotkut soimaavat presidentti Barack Obamaa hampaattomuudesta, kun taas toiset taputtavat: meillä on kuin onkin vara valita kriisimme!

Uudenlainen toimintavapaus on alkanut heijastua Yhdysvaltain “geostrategiaan”, koko maailmanpolitiikkaa koskevaan suunnitteluun, sanoo Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola.

Aaltolan mukaan Yhdysvaltain nykyajattelussa korostuvat globaalit yhteisalueet, kuten meri- ja lentoliikenne, kyber-maailma sekä avaruus. Aasia on kiilannut tärkeysjärjestyksessä sekä Lähi-idän että Euroopan ohi.

“Lähi-itä ei siis ole samalla tapaa merkityksellinen tulevaisuudessa kuin se on ollut aikaisemmin. Yhdysvallat tulee höllentämään otettaan ja tarjoamaan enemmän liikkumatilaa alueellisille pääliittolaisilleen eli Turkille, Israelille ja Saudi-Arabialle. Yhdysvaltojen ei tarvitse puuttua kaikkeen. Riittää, kun se hillitsee ongelmien läikkymistä maailmankaupalle tärkeille alueille”, Aaltola sanoo.

On huikeaa huomata, että Yhdysvalloissa energiaomavaraisuutta käsittelevissä puheenvuoroissa ilmastonmuutos voidaan sivuuttaa kokonaan.

Maailman pitäisi vähentää eikä lisätä fossiilisten polttoaineiden kulutusta, koska niistä aiheutuvat hiilidioksidipäästöt lämmittävät ilmastoa planeetan elinkelpoisuudelle vaarallisella tavalla.

Tommi Mäkilä selittää, että Yhdysvalloissa ilmastopolitiikka on tallautunut vuonna 2008 alkaneiden talousongelmien ja poliittisen kahtiajaon jalkoihin.

“Demokraatit uskovat siihen ja haluavat tehdä asialle jotain. Koska demokraatit ovat omaksuneet asian, republikaanien pitää sitä vastustaa.”

Mäkilän mukaan lohdullista tilanteessa on se, että rajujen sääilmiöiden myötä ilmastonmuutos on jälleen noussut esiin. Hänen mukaansa Yhdysvalloissa on myös menty eteenpäin uusiutuvien energiamuotojen käytössä ja energiatehokkuudessa.

Mika Aaltolan mukaan amerikkalaiset lähestyvät ilmastonmuutosta eri näkökulmasta kuin eurooppalaiset: innovaatioiden ja taloudellisten mahdollisuuksien kautta.

“Yhdysvallat näkee ilmastonmuutoksen tärkeänä markkina-alueena eikä halua isoja globaaleja ylhäältä saneltuja ratkaisuja”, Aaltola kertoo.

Entäpä Lähi-idän alueen öljyvaltiot? Miten niille käy, kun Yhdysvallat ei enää tarvitse niiden öljyä entiseen tapaan?

Tunnettu globalisaation arkiteoreetikko, kirjailija-kolumnisti Thomas Friedman esitteli muutama vuosi sitten käsitteensä “petropolitiikan ensimmäinen laki”.

Sen mukaan öljyn hinta korreloi käänteisesti yhteiskunnan vapauksien kanssa: mitä enemmän öljyrahaa virtaa Lähi-itään, sen kauemmin demokratiaa joudutaan odottamaan. Tätä kutsutaan myös “resurssikiroukseksi”.

Friedman näki saman logiikan Venäjällä. Kun raakaöljyn hinta oli 2000-luvun alussa 20-40 dollaria barrelilta, Vladimir Putin oli paljon säyseämpi johtaja kuin silloin, kun hinta nousi yli 60 dollariin barrelilta eli 159 litran tynnyriltä.

Sittemmin öljyn hinta on kiivennyt yli sataan dollariin barrelilta. Selitys on pitkälti maailman yleisessä vaurastumisessa ja etenkin Kiinan ja Intian nousussa. Öljyä etsitään jopa Jäämereltä. Tämän takia Lähi-idän merkitys maailman energiataloudessa säilyy keskeisenä myös tulevat vuosikymmenet.

Kiinan energiankulutuksen arvioidaan kaksinkertaistuvan nykyisestä vuoteen 2040 mennessä. Jo muutaman vuoden päästä Kiinan talous ohittaa Yhdysvaltain talouden, kun niitä mitataan ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella.

Onkin käymässä niin, että samalla kun Kiina haastaa Yhdysvaltain aseman Aasiassa, Kiina on entistä riippuvaisempi Lähi-idästä. Öljynjano lisää Kiinan sananvaltaa Lähi-idässä, mutta myös tarvetta edistää alueen vakautta.

Kiinan aktivoituminen Lähi-idässä vähentää entisestään Yhdysvaltain halua poistua alueelta. Valta kun on öljyäkin himotumpi hyödyke.

Helsingin Sanomat | 27.10.2013