Omat intressit ohjasivat Suomea päätettäessä Libyan-operaatiosta
Helsingin Sanomat

“Jos tämä kuvastaa Suomen uutta ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa, olisi äänestäjien hyvä saada tietää se ennen tulevia vaaleja.”

Suomen poliittisen johdon päätös olla osallistumatta Libyan siviilien suojelemiseen muuten kuin osana potentiaalista Euroopan unionin jälkihoito-operaatiota on merkkipaalu Suomen ulkopolitiikassa. Julkisuuskuvan vastaisesti kaikki ulkopolitiikan johtohahmot ovat osoittautuneet realisteiksi.


He ovat arvioineet Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselman toteuttamiseen liittyvät hyödyt ja haitat Suomen kansallisten etujen ja intressien kannalta ja päättäneet, että Suomen ei kannata osallistua.


Idealismi loistaa poissaolollaan. Onko tämä hetkellinen vaaleistamme johtuva hairahdus tai merkki Suomen uudesta ulkopoliittisesta linjasta?
Ulkopoliittinen johto on tarjonnut mitä moninaisimpia syitä siihen, miksi Suomi ei osallistu historiallisen päätöslauselman toteuttamiseen. Tarkoitus on selvästi ollut avata kansalaisille osallistumiseen liittyviä haasteita, ja osallistumattomuus on verhottu käytännölliseen pragmaattisuuteen.


Tämä onkin suomalaiseen luonteeseen sopivampi perustelu kuin pragmaattisuuden viitan alla lymyävä todellisuus.


Lausunnot ovat nimittäin peittäneet alleen sen tosiasian, että ulkopoliittinen johto on valinnut johtotähdekseen Suomen intressit. Tälle keskeisten intressien listalle ei nyt mahdu YK:n tukeminen tai libyalaisten siviilien suojeleminen.


Huomioiden kaiken sen poliittisen painoarvon, jonka Suomi on vuosikymmenien aikana antanut YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien toteuttamiselle ja miten siviilien suojeleminen on dominoinut kansainvälisiä kannanottoja, on tällä päätöksellä tehty selvä pesäero 1990- ja 2000-luvun ulkopolitiikkaan.


Se, että poliittinen johto ei ole kyennyt artikuloimaan päätösten perusteita yhtä selvästi, kuvastaa vain linjan edes tilapäisen muuttamisen herkkyyttä.


Jos kansallisiin intresseihin perustuvat perustelut osallistumattomuudelle olisi tarjottu julkisuuteen, olisivat ne voineet olla seuraavat.


Ensimmäiseksi, nykyisellä operaatiolla Libyassa ei ole selvää strategista tavoitetta. Suomi on viisastunut vuosikymmeniä kestäneistä rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioista, eikä halua osallistua, jos toiminnan poliittisista tavoitteista ei ole tietoa.


Toinen osallistumattomuuden syy on, että operaatioon osallistuminen sulkisi pois Suomen mahdollisuuden toimia välittäjänä rauhanneuvotteluissa. Maalle, joka havittelee merkittävää roolia rauhanvälityksessä, olisi tyhmää osallistua operaatioon, jos se heikentäisi mahdollisuuksia rakentaa kansainvälistä tunnustusta nauttiva rauhanvälityskyky.

Kolmas syy on, että operaatioon osallistuminen ei selvästi edistäisi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita.


Vuoden 2009 selonteon mukaan nämä tavoitteet ovat “Suomen itsenäisyyden, alueellisen koskemattomuuden ja perusarvojen turvaaminen, väestön turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä yhteiskunnan toimivuuden ylläpitäminen.” YK:n valtuutuksella toimiva sotilasliitto Naton johtama operaatio Euroopan unionin rajoilla ei vaikuta näiden tavoitteiden saavuttamiseen.


Neljäs syy osallistumattomuudelle on, että operaation kustannukset Suomelle eivät vastaisi saavutettuja hyötyjä. Kustannukset Nato-sertifioidun hävittäjä-osaston lähettämisestä edes neljäksi kuukaudeksi olisivat samaa kokoluokkaa kuin koko vuoden kertausharjoitusbudjetti, eivätkä hyödyt kansalliselle puolustukselle olisi merkittäviä.

Ulkopoliittisten suhteiden ei myöskään nähdä vaurioituvan Suomen päätösten takia. EU:n fokus on tiukasti talous- ja euroasioissa, eivätkä EU-maat ole löytäneet yhteisymmärrystä siitä, miten pitäisi edetä Libyan suhteen. Naton kasvava rooli peittää alleen myös sen jäsenistön epävarmuuden tilanteesta, eikä laajamittaista osallistumista odoteta edes kaikilta jäsenmailta.


Olemalla valmis osallistumaan EU:n toimiin ja olemalla ensimmäisten joukossa, jotka vaativat Libyan johtajan Muammar Gaddafin hallinnonvastaisia pakotteita, Suomi ylitti kynnyksen, joka liittyy kansainväliseen vastuunkantoon.


Tämän jälkeen päätökset, jotka olisivat vaatineet todellisia uhrauksia, tehtiin kylmäkiskoisesti vain kansallisten intressien pohjalta.
Jos tämä kuvastaa Suomen uutta ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa, olisi äänestäjien hyvä saada tietää se ennen tulevia vaaleja.