Kiinalle kasautuu yhä suurempi vastuu maailman vakaudesta

Helsingin Sanomat
Matti Nojonen ja Mikael Mattlin


On mahdollista, että Kiina ei ole halukas ottamaan vastaan suurta poliittista johtajuutta, kirjoittavat Mikael Mattlin ja Matti Nojonen.


Globaali talouskriisi jouduttaa osaltaan maailmanjärjestyksen muutosta: Yhdysvaltojen suhteellisesti heikentyessä syntyy uusia voimakeskuksia. Näiden joukossa Kiinalla nähdään usein olevan parhaat edellytykset nousta uudeksi supervallaksi.
Kiina on viime vuosina järjestelmällisesti rakentanut kansainvälisen toimintansa kahden, osin vastakkaisen strategian varaan. Yhtäältä se on ollut mukautuva ja noudattanut kansainvälisiä pelisääntöjä; toisaalta se on arvostellut nykyistä kansainvälistä järjestystä ja rakentanut sille vaihtoehtoa.

Nyt kansainvälinen talouskriisi koettelee tätä kaksijakoista strategiaa. Tarve torjua finanssikaaos ja orastava lama kasaa Kiinalle yhä vastuullisempaa roolia maailman vakauden ylläpitäjänä.

Vuonna 1996 Kiina julisti niin sanotun uuden turvallisuuskonseptin, jonka mukaan se painottaa rauhanomaista rinnakkaiseloa ja toimii rakentavammin ja aktiivisemmin kansainvälisessä yhteisössä. Kiinasta onkin tullut varsin keskeinen toimija eri kansainvälisissä multilateraalisissa organisaatioissa, esimerkiksi YK:ssa, maailman kauppajärjestössä WTO:ssa ja Maailmanpankissa.

Kiinan strategiana on myös tarjota vaihtoehto Yhdysvaltojen hegemonialle. Kiinan keskushallituksen vuosituhannen alussa julkaisemassa puolustusselonteossa todetaan: “Vanhaa kansainvälistä poliittista ja taloudellista järjestystä, joka on epäoikeudenmukainen ja irrationaalinen, ei ole vielä perusteellisesti muutettu.”

Kiina tarjoaa vaihtoehtoista mallia luomalla taloudellisesti houkuttelevia bilateraalisia suhteita niin kehittyvien kuin kehittyneidenkin valtioiden kanssa.

Kiina lisää johdonmukaisesti mahdollisuuksiaan käyttää valtaa monella saralla, mutta se on usein pidättäytynyt käyttämästä valtaansa. Maa on sopinut rajakiistansa useimpien naapuriensa kanssa uhraamalla selkeästi omia etujaan – osin vakuuttaakseen naapurivaltiot nousunsa rauhanomaisuudesta. Kiina on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, mutta se käyttää veto-oikeuttaan harvoin.

Kiinasta on pian tulossa maailman suurin vientimaa, mutta se on aloittanut suurimpia kauppakumppaneitaan selvästi vähemmän kauppakiistaprosesseja WTO:ssa. Kiinalla on maailman suurin valuuttavaranto, mutta se sijoittaa varansa varovasti ja harkiten. Se on myös osoittanut omaavansa uusia sodankäynnin välineitä, mutta se on pitkään pyrkinyt välttämään kaikenlaisia aseellisia konflikteja.

Pekingissä ilmeisesti ajatellaan, että valta on tehokkaimmillaan silloin, kun se on olemassa ja laajasti tiedossa, mutta sitä ei varsinaisesti käytetä. Kiinalle sopii erinomaisesti tällainen ympäröivän maailman kunnioitukseen ja arvostukseen perustuva valta.

Kymmenessä vuodessa maailma onkin muuttunut niin, että nykyisin Yhdysvaltain valtiovarainministeri Henry Paulson matkustaa Pekingiin, kun aiemmin Kiinan entinen pääministeri Zhu Rongji lähti Washingtoniin.
 
Kiina on mieltynyt vaikutusvaltaan ja kansallisen voiman symboleihin, joita se aktiivisesti pönkittää kotimaassaan samalla kun se diplomaattisessa retoriikassaan toistaa kahta pääteemaa, rauhanomaista kehitystä ja olemassa olevien kansainvälisten sopimusten epäoikeudenmukaisuutta.

Kiinalle sopisi epäilemättä tulevaisuudessa “oikeudenmukaisempi” kansainvälinen institutionaalinen arkkitehtuuri, jonka rakentamisessa sillä on merkittävä rooli, toisin kuin legendaarisessa Bretton Woods -kokouksessa.

Nykyisessä kehitysvaiheessaan Kiina on kuitenkin hieman vastahakoinen astumaan liian suureen globaalin vastuunkantajan rooliin. Se saattaa edelleen jättäytyä paitsioon, jos finanssikriisin takia nyt päädytään rakentamaan uudenlaista kansainvälistä finanssijärjestelmää.
Vastuunkantajan rooli altistaisi Kiinan vastaavanlaiselle kritiikille kuin Yhdysvaltoihin on kohdistunut, eikä sillä ole vielä hyviä edellytyksiä kestää kritiikkiä ja vastata siihen.

Täytyy muistaa, että Kiina oli aivan eri asemassa kuin Yhdysvallat, kun se alkoi rakentaa tulevaisuuden globaalia johtajuuttaan. Yhdysvalloilla oli maailmansodan jälkeen valtavasti kansainvälistä goodwilliä käytettävänään, kun taas Kiina oli kylmän sodan jälkeen jonkin aikaa lähes kansainvälinen paaria.

Kriittinen asenne Kiinaa kohtaan elää yhä pinnan alla länsimaissa, vaikka asenteet ovatkin viime vuosina merkittävästi muuttuneet. Samalla Kiina joutuu työläästi rakentamaan omaa yhteiskuntaansa; se elää pitkän talousnousunsa ehkä kriittisintä aikaa, jossa yhteiskunnalliset jännitteet kasvavat.

Kiina on osin samassa asemassa kuin Yhdysvallat ennen maailmansotia: sen taloudellinen voima on tosiasia, mutta sen poliittinen valta on vielä toteuttamaton potentiaali. Maailmansodat pakottivat vastahakoisen Washingtonin ottamaan vastuunkantajan roolin. Onko globaali talouskriisi Kiinalle vastaavanlainen tapahtumaketju, joka pakottaa vastahakoisen Pekingin kantamaan suurempaa vastuuta maailmanlaajuisten rakenteiden vakaudesta?

Kiinan huikeasti kasvanut tuotantokapasiteetti, ulkomaankauppa ja valuuttavaranto antaisivat jo moraalisen oikeutuksen, velvoituksenkin, Kiinan nykyistä suuremmalle poliittiselle johtajuudelle. Kysymys kuuluu: onko Kiina valmis tällaiseen rooliin?