Raimo Väyrynen
Kaleva
Menestyksekäs ulkopolitiikka tarvitsee strategiaa, joka määrittää
kohtuullisen tasapainon tavoitteiden ja keinojen välillä. Tästä
näkökulmasta George W. Bushin hallinnon ulkopolitiikka epäonnistui
pahasti. Se määritti kunnianhimoisia tavoitteita, joiden toteuttaminen
onnistui kyllä osaksi, mutta lopulta sitoumukset pitkittyivät ja
kääntyivät itseään vastaan. Washingtonilla oli toki perusteita juuria
talebanit ja al-Qaida Afganistanista, eliminoida Saddam Husseinin
hirmuvalta Irakista ja toimia Iranin ydinasehankkeiden estämiseksi.
Ongelmaksi
osoittautui kuitenkin operaatioiden puutteellinen suunnittelu,
ideologisten tavoitteiden korostuminen käytännön sijasta, suoranaiset
poliittiset tyhmyydet erityisesti Irakissa sekä mahdottomien
tavoitteiden omaksuminen, kuten koko Lähi-idän demokratisointi.
Washington ei myöskään nähnyt vaivaa omien liittolaistensa
vakuuttamisesta näiden hankkeiden tarpeellisuudesta ja monenkeskisen
liittokunnan luomisesta. Bushin hallinto eli perusteettoman
itseluottamuksen ja omavoimaisuuden harhassa.
Strategian
näkökulmasta Bushin ulkopolitiikka otti enemmän velvoitteita kuin mitä
sillä oli keinoja menestyksellisesti toteuttaa. Seurauksena on ollut
sekä poliittinen että taloudellinen konkurssi. Sen voittamiseksi Barack
Obaman hallinnolla on pohjimmiltaan vain kaksi keinoa: joko vähentää
sitoumuksia tai lisätä voimavaroja. Talous- ja finanssijärjestelmän
kriisi ei mahdollista uuden kertaluokan taloudellisia panostuksia ulko-
ja puolustuspolitiikkaan.
Yhdysvaltojen
sotilasbudjetti on nyt noin 550 miljardia dollaria vuodessa, ja kun
siihen lisätään käynnissä olevien sotien kustannukset, niin päädytään
todennäköisesti 670 miljardin dollarin vuotuiseen kokonaissummaan. Tämä
vuotuinen kuluerä lähentelee Obaman hallinnon talouden koko
elvytyspakettia, jonka kooksi kongressi hyväksyi 789 miljardia dollaria
useamman vuoden ajaksi. Näissä oloissa ulkopolitiikassa ainoaksi
todelliseksi ratkaisuksi jää tavoitteiden kohtuullistaminen ja keinojen
rationalisointi.
Yhdysvallat
ei voi lopettaa yht’äkkiä sotilaallisia toimiaan Irakissa ja
Afganistanissa. Obama teki jo vaalikampanjassaan selväksi, että
sotilaallista painopistettä tullaan siirtämään Irakista Afganistaniin,
jossa talebanien sotilaallinen voima on kasvanut ja alkaa olla jo
pääkaupungin Kabulin uhka. Amerikkalaisten sitoumusten alasajoa
Irakissa helpottaa se, että yhä itsetuntoisempi Nuri al-Malikin
hallitus haluaa päästä erityisesti maan kaupungeissa irti ulkomaisista
joukoista.
Obaman hallinto aikoo nostaa
vahvuuttaan Afganistanissa 30–40 000 sotilaalla, minkä lisäksi
Nato-liittolaisilta edellytetään myös lisäpanostusta. Vaikuttaa siltä,
että Yhdysvallat on luopumassa maassa Bushin aloittamasta kansakunnan
rakentamisohjelmasta ja keskittymässä terrorismin kukistamiseen. Tämän
tavoitteen merkitystä lisää naapurimaan Pakistanin asteittainen
hajoaminen. Hamid Karzain hallitukseen ei enää luoteta ja tavoitteena
on ilmeisesti Richard Holbrooken johdolla yrittää kukistaa
sotilaallisesti talebanien ääriainekset ja samalla hajottaa tämä
heterogeeninen liike poliittisesti. Tavoitteena saattaa olla sellainen
väliaikainen vakauden tila, joka mahdollistaa amerikkalaisten
päävoimien vetäytymisen maasta.
Yhdysvaltojen
ulkopolitiikan tavoitteiden kohtuullistaminen vaatii painopisteen
siirtämistä sotilaallisista keinoista diplomatiaan. Obaman hallinto ei
ole kuitenkaan innostunut eräiden tutkijoiden ajatuksista, joiden
mukaan Washingtonin tulisi korostaa enemmän amerikkalaiseen
kaupalliseen kulttuuriin perustuvaa pehmeää valtaa (soft power) kovan
sotilaallisen ja taloudellisen vallan (hard power) sijasta. Senaatin
hyväksymiskuulusteluissa uusi ulkoministeri Hillary Clinton ilmoittikin
ulkopolitiikan ohjenuoraksi älykkään vallan (smart power).
Tällä
tarkoitetaan uudenalaista tilannetietoisuutta, sotilaallisen ja
diplomaattisen kapasiteetin yhdistämistä, jossa järki ohjaa politiikkaa
ideologian sijasta. Uutta älykästä ulkopoliittista valtaa tullaan
testaamaan Iranin ja Pohjois-Korean tapauksissa. Presidentti Obama on
ilmoittanut olevansa valmis neuvotteluihin Iranin kanssa, mutta
epäluottamus on molemmilla puolilla niin syvä, että pelkän diplomatian
varaan ei maiden suhteita voida rakentaa.
Sotilaalliset
keinot säilyvät Yhdysvaltojen jokaisen presidentin, myös Barack Obaman,
keinovarastossa, mutta hyökkääminen Iraniin on kyllä suljettu pois.
Kyseessä olisi jo Yhdysvaltojen itsensä kannalta vaarallinen eskalaatio.
Kolmas
tapa laskea vallankäytön kustannuksia on tiivistää yhteistyötä
liittolaisten ja jopa potentiaalisten vastustajien kanssa. Hillary
Clintonin tuore vierailu Kiinaan osoitti, että vaikka maiden välisissä
suhteissa on kipupisteitä, niin turhaa dramatiikkaa halutaan välttää
molemmilla puolilla. Pohjois-Korea on Kiinan ja Yhdysvaltojen yhteinen
ongelma.
Venäjä on uhitellut Yhdysvaltojen uutta
hallintoa ja strateginen kilpailu Keski-Aasiassa on kiristynyt. On
merkkejä siitä, että Keski-Euroopan ohjuspuolustuksessa on
havaittavissa sekä Washingtonissa että Moskovassa uudenlaista
joustavuutta, mutta silti niiden väliset suhteet eivät ole edelleenkään
normaalit.
Tasapainon palauttaminen Yhdysvaltojen
ulkopoliittiseen strategiaan edellyttää tehokkaampaa yhteistyötä
eurooppalaisten liittolaisten kanssa. Euroopassa on voimakkaita
odotuksia uudesta aikakaudesta transatlanttisissa suhteissa, mutta
toisaalta Obaman linjasta ei ole toistaiseksi mitään selkeitä
todisteita. Presidentin vierailu Eurooppaan G20-ryhmän taloudelliseen
huippukokoukseen ja Naton 60-vuotisjuhliin huhtikuun alussa ovat näiden
suhteiden ratkaiseva testi.
Kokonaan ei ole
poissuljettu sekään, että eurooppalaiset tulevat pettymään, koska
heiltä edellytetään enemmän myönnytyksiä kuin mitä on odotettu.