Sodan hinta
Suomen Kuvalehti 42/2012
Katri Merikallio

Utrikespolitiska institutets forskare Charly Salonius-Pasternak kommenterade i en intervju för Suomen Kuvalehti 19.10. möjligheterna till att åstadkomma fred i Afghanistan.

Presidentti George W. Bush aloitti kaksi sotaa. Ne jatkuvat yhä.

Tasan vuosi sitten, lokakuussa 2011, presidentti Barack Obama julisti, että Yhdysvaltain sota Irakissa on päättynyt. Amerikkalaiset sotilaat olisivat kotona jouluun mennessä.

Näin Obama lunasti lupauksensa, jonka hän oli antanut presidentinvaalikampanjansa aikana 2008.

Amerikkalaisten sota päättyi, mutta väkivalta ja taistelu Irakissa eivät loppuneet. Syyskuu 2012 oli jälleen verisin kuukausi yli kahteen vuoteen: pommi-iskuissa ja aseellisissa hyökkäyksissä kuoli 365 ihmistä. Enemmistö heistä oli siviilejä.

Uutisotsikoihin he eivät juuri nousseet. Naapurimaassa Syyriassa kuoli vielä enemmän ihmisiä.

Irakissa pelätään että maa on luisumassa taas sisällissodan partaalle, kuten 2005–2007, jolloin iskut olivat päivittäisiä.

Keitä kiihtyvien hyökkäysten takana on, ei ole täysin selvää. Vielä epäselvempää on, mihin he iskuillaan pyrkivät.

Irakin šiialainen pääministeri Nouri al-Maliki syyttää väkivallasta sunniterroristeja: al-Qaidaa ja ryhmittymää, joka kutsuu itseään Irakin islamilaiseksi valtioksi. Ryhmä ilmoitti kesäkuussa aloittavansa uuden iskukampanjan saadakseen vahvemman jalansijan. Tuomarit ja syyttäjät olisivat sen erityiskohde, samoin vankipakojen auttaminen.

Syyskuun lopulla aseistettu joukko hyökkäsi irakilaiseen vankilaan, tappoi 12 vartijaa ja vapautti yli 100 vankia. Karanneista 47 oli kuolemantuomion saaneita terroristiryhmä al-Qaidan jäseniä.

Syyria innoittaa iskuihin

Irakilaisista noin 60 prosenttia on šiioja ja 25 sunneja. Kurdeja on noin 15 prosenttia. Terrorin uhreista suurin osa on ollut tavallisia šiioja, monet pyhiinvaeltajia. Kuitenkin etenkin syyskuun aikana on kuollut myös monia sunnisiviilejä.

Islamin eri lahkojen taistelu on jo avointa myös maan ylimmässä johdossa. Maan sunnalainen varapääministeri Tariq al-Hashemi tuomittiin muutama viikko sitten poissaolevana kuolemaan. Tuomioistuimen mukaan al-Hashemi oli vävynsä kanssa pyörittänyt sunnalaisia tapporyhmiä ja miehet olivat vastuussa yli 150 iskusta poliittisia vastustajiaan, pyhiinvaeltajia ja turvaviranomaisia vastaan.

Hashemi, joka on hakenut turvaa Turkista, pitää tuomiotaan täysin tekaistuna ja motiiveja ainoastaan poliittisina.

Amerikkalainen Lähi-idän asiantuntija Michael Hanna The Century Foundationista näkee väkivallan kiihtymisen takana kaksi pääsyytä.

“Amerikkalaisjoukot ovat poissa. Ne eivät olleet täydellisiä, mutta ne toivat Irakiin vakautta.”

Terroristiryhmät heikentyivät merkittävästi Yhdysvaltain sodan aikana, mutta joukkojen vetäydyttyä ne ovat koonneet nopeasti rivinsä.

Merkittävämpi tekijä ovat kuitenkin taistelut naapurimaassa Syyriassa. Ne ovat innostaneet Irakiin jo aiemmin pesiytyneet ase- ja terroristiryhmät uudelleen toimintaan. Osa taistelijoista on ulkomaalaisia mutta enemmistö irakilaisia.

“Näitä ei voi kutsua varsinaisesti kapinallisiksi, niillä ei ole mitään harkittua poliittista ohjelmaa, jolla ne pyrkisivät kaatamaan hallituksen.”

Irakissa on hänen mukaansa pikemminkin kyse vakavasta, syvälle juurtuneesta terroriongelmasta, jossa on mukana niin nihilismiä kuin halua horjuttaa maata. Kun vuosia jatkuneen väkivallan raaistamia nuoria joutilaita miehiä on paljon, aina löytyy joku, joka on valmis vetämään pommiliivin päälleen. Syyn ei tarvitse olla kummoinen.

“Kuka terrorismista ylipäätään hyötyy?” Hanna kysyy.

Apua Moskovasta

Syyrian sisällissota on ajanut myös Irakin johdon äärimmäisen ahtaalle, ja pelko siitä, että taistelut leviävät Irakin puolelle, on syvä. Maiden välinen raja on 600 kilometriä pitkä, ja sitä valvotaan heikosti.

Irakin johto on yrittänyt tasapainotella Yhdysvaltain ja naapurinsa Iranin intressien välillä, mutta šiialainen pääministeri Maliki on kuukausi kuukaudelta kallistunut entistä avoimemmin Iranin suuntaan.

Ja Iran on Syyrian presidentin Bashar al-Assadin tärkein tukija.

Irakin maanpaossa elävä varapääministeri Tariq al-Hashemi ajoi puolestaan Saudi-Arabian ja Turkin linjaa ja tuki al-Assadia vastaan taistelevia kapinallisia.

Irakin maaperällä on edelleen merkittävä määrä amerikkalaisia sotilaskouluttajia ja tiedusteluväkeä. Maiden siteet ovat muutoinkin vahvat.

“Irak ei halua näyttäytyä al-Assadin aktiivisena tukijana, mutta Assadin kaatuminen voisi tuoda tilalle kaaoksen ja entistäkin otollisemman maaperän sunniterroristien toiminnalle myös Irakissa. Sitä pidetään merkittävänä uhkana”, Hanna sanoo.

Irak on päättänyt varmuuden vuoksi pitää ilmassa kaikki pallot. Viime viikolla pääministeri Maliki teki kolmipäiväisen valtiovierailun Moskovaan, ja vierailun päätteeksi maat sopivat neljän miljardin dollarin asekaupoista.

Kaupat tekevät Venäjästä Irakin toiseksi suurimman aseistajan – heti Yhdysvaltain jälkeen.

Ahtaalla Afganistanissa

Toinen sota, jonka presidentti George W. Bush aloitti, oli Afganistan. Se on vielä huonommassa tilanteessa kuin Irak.

Yksitoista vuotta jatkunut taistelu talebania vastaan ei ole tuonut voittoa kenellekään. Ei, vaikka Barack Obama lähetti vielä 2009 kaikkiaan 30 000 sotilasta nujertamaan talebania.

Kuten sisällissodissa usein, ulkopuolinen vapauttaja on monien paikallisten silmissä muuttunut miehittäjäksi, eikä talebanilla ole ollut vaikeuksia rekrytoida syrjäseuduilta ja Pakistanista uusia taistelijoita kaatuneiden tilalle.

Erityisesti amerikkalaisjoukkojen siviiliuhrit ovat saaneet afganistanilaiset raivoihinsa.

Sotaan ja presidentti Hamid Karzain korruptoituneeseen hallitukseen väsyneet afgaanit toivovat entistä avoimemmin, että niin amerikkalaiset kuin muutkin kansainväliset joukot jo lähtisivät.

Toive on toteutumassa. Sotilasliitto Naton johtamat Isafin joukot on luvattu vetää pois maasta vuoden 2014 loppuun mennessä. Sen jälkeen vastuu sodasta on Afganistanin omalla armeijalla.

Afganistanissa on tällä hetkellä noin 112 000 Isafin sotilasta, heistä amerikkalaisia noin 74 000.

Afganistanin omissa turvajoukoissa – armeijassa ja poliisissa – on kaikkiaan noin 300 000 miestä.

Kansainvälisten joukkojen ja afgaaniarmeijan yhteistoiminta on viime kuukausina käynyt vaikeaksi. Afgaaniarmeijaan soluttautuneet kapinalliset ovat surmanneet ja haavoittaneet ennätysmäärän Isafin sotilaita. Isafin yhteispartiot afgaanisotilaiden kanssa ehdittiin kieltää jo kokonaan.

“Kuitenkin juuri tiivis yhteistyö paikallisten turvaviranomaisten kanssa on ollut koko toiminnan ydin. Se on nähty ainoaksi tavaksi siirtää vastuu turvallisuudesta paikallisille, ja päästä pois maasta”, sanoo tutkija Charly Salonius-Pasternak Ulkopoliittisesta instituutista.

Yhteispartiointia on jatkettu, mutta selvästi aiempaa harvemmin ja vain tarkan harkinnan jälkeen.

Lahja talebanille

Vuosi 2014 on Afganistanin kannalta ratkaiseva. Samana vuonna kun kansainvälisiä joukkoja ryhdytään vetämään, maassa on määrä järjestää presidentinvaalit.

Edelliset presidentinvaalit pidettiin 2009. Niitä leimasivat vakavat syytökset vaalivilpistä ja avoin väkivalta.

Arvostettu kansainvälinen järjestö ICG ennakoi viime viikolla julkistetussa raportissaan, että massiivinen vaalivilppi ja väkivalta varjostavat myös tulevia vaaleja. Se myös epäili, että presidentti Karzai yrittää saada seuraajakseen itselleen sopivan miehen.

Jollei Afganistanin syviä poliittisia ja rakenteellisia ongelmia pystytä nopeasti ratkaisemaan, siirtymävaihe voi johtaa perustuslailliseen kriisiin ja sen myötä uuteen kaaokseen, raportti varoitti.

Kansainvälinen yhteisö on perin yksimielinen siitä, että sotimalla ei Afganistanin tulevaisuutta ratkaista. Neuvottelut vihollisen kanssa ovat ainoa vaihtoehto.

Keväällä 2012 Yhdysvallat ja taleban käynnistivät vuoropuhelua Qatarin välityksellä, mutta yritys epäonnistui, kun muutaman keskeisen vangin vaihdosta ei löydetty sopua.

Yhdysvallat on edellyttänyt talebanilta kahta asiaa: sen on hyväksyttävä Afganistanin perustuslaki, muun muassa naisten yhtäläiset oikeudet, sekä tunnustettava Kabulin hallitus.

Taleban ei ole taipunut kumpaankaan.

Se että amerikkalaiset ovat jo ilmoittaneet vetävänsä joukot pois maasta, on kriitikkojen mielestä kuin lahja talebanille. Mitä syytä talebanilla olisi tehdä myönnytyksiä neuvottelemalla, kun vihollinen jo pakkaa laukkujaan?

Obama on perustellut päätöstä sillä, että vain näin saadaan sotilaallinen vastuu aidosti siirrettyä afgaanihallitukselle.

Nyt lännessä vallitsee vahva näkemys, että afgaanit päättäkööt keskenään, miten ja mistä neuvottelevat sen jälkeen kun Isafin joukot ovat lähteneet.

Salonius-Pasternak ei kuitenkaan pidä todennäköisenä, että osapuolet saisivat aikaan koko maan kattavan rauhansopimuksen.

“Olen kuullut yhä useammalta afgaanitaholta, että nyt yritetään luoda pikemminkin alueellisia sopimuksia, joita paikalliset johtajat solmisivat jäljellä olevien vastarintajohtajien kanssa.”

Näin maa rauhoitettaisiin ikään kuin pala palalta.

Pitkään jatkuneet taistelut ovat kuitenkin muuttaneet myös vihollista. Al-Qaidan arvioidaan heikentyneen merkittävästi, mutta myös talebanin paikallinen keskijohto on suurelta osin kuollut.

“Tilalle on voinut nousta ehkä juuri 20 vuotta täyttänyt Pakistanissa nuoruutensa viettänyt mies, joka ei tunne paikallisyhteisöä. Silloin raakuus lisääntyy ja neuvotteluhalukkuus vähenee.”

Moni asia on muuttunut

Vaikka 11 vuotta ei ole tuonut rauhaa Afganistaniin, olisi kohtuutonta väittää, että väliintulo on ollut turha.

Kun taleban ajettiin Kabulista loppuvuonna 2001, kaupunki oli raunioina. Asuinalueita oli tuhottu maan tasalle kilometrikaupalla. Sähköä sai pari tuntia joka toinen päivä. Vain pieni osa asukkaista sai vettä koteihinsa. Kauppoja ei näkynyt. Koulua kävi muutama tuhat afgaanilasta, tytöistä ei juuri kukaan. Terveydenhuolto oli liki olematon.

Kymmenen vuotta myöhemmin kaupunkia on vaikea tunnistaa samaksi. Ostoskeskuksia, liikenneruuhkia, sähköä vuorokauden ympäri. Miljoonat lapset eri puolilla maata käyvät koulua, ja enemmistö afgaaneista on päässyt ainakin jonkinlaisten terveyspalvelujen äärelle. Lapsikuolleisuus on laskenut, lukutaito noussut kohisten.

Kun kymmenen vuotta sitten pääkaupungin kaduilla partioi vain länsimaisia sotilaita, nyt asepuvuissa kulkee ainoastaan afgaaneja.

Se mikä ei ole muuttunut, on syvälle juurtunut turvattomuuden tunne. Taleban tekee eri puolilla Afganistania edelleen arviolta 100 iskua päivässä Isafia ja afgaaniarmeijaa vastaan. Iskujen määrä on lisääntynyt jälleen viime vuosina.

Kabulin suosituissa ostospaikoissa itsemurhapommittajat laukaisevat räjähdevyönsä edelleen säännöllisin väliajoin. Ja sitä on vaikea lopettaa.

Kuten Irakissa myös Afganistanissa riittää väkivallan keskellä kasvaneita nuoria, osattomia miehiä, joille kuolema on jo tullut osaksi arkea.

Sodan hinta

Teksti Katri Merikallio

Presidentti George W. Bush aloitti kaksi sotaa.

Ne jatkuvat yhä.

Tasan vuosi sitten, lokakuussa 2011, presidentti Barack Obama julisti, että Yhdysvaltain sota Irakissa on päättynyt. Amerikkalaiset sotilaat olisivat kotona jouluun mennessä.

Näin Obama lunasti lupauksensa, jonka hän oli antanut presidentinvaalikampanjansa aikana 2008.

Amerikkalaisten sota päättyi, mutta väkivalta ja taistelu Irakissa eivät loppuneet. Syyskuu 2012 oli jälleen verisin kuukausi yli kahteen vuoteen: pommi-iskuissa ja aseellisissa hyökkäyksissä kuoli 365 ihmistä. Enemmistö heistä oli siviilejä.

Uutisotsikoihin he eivät juuri nousseet. Naapurimaassa Syyriassa kuoli vielä enemmän ihmisiä.

Irakissa pelätään että maa on luisumassa taas sisällissodan partaalle, kuten 2005–2007, jolloin iskut olivat päivittäisiä.

Keitä kiihtyvien hyökkäysten takana on, ei ole täysin selvää. Vielä epäselvempää on, mihin he iskuillaan pyrkivät.

Irakin šiialainen pääministeri Nouri al-Maliki syyttää väkivallasta sunniterroristeja: al-Qaidaa ja ryhmittymää, joka kutsuu itseään Irakin islamilaiseksi valtioksi. Ryhmä ilmoitti kesäkuussa aloittavansa uuden iskukampanjan saadakseen vahvemman jalansijan. Tuomarit ja syyttäjät olisivat sen erityiskohde, samoin vankipakojen auttaminen.

Syyskuun lopulla aseistettu joukko hyökkäsi irakilaiseen vankilaan, tappoi 12 vartijaa ja vapautti yli 100 vankia. Karanneista 47 oli kuolemantuomion saaneita terroristiryhmä al-Qaidan jäseniä.

Syyria innoittaa iskuihin

Irakilaisista noin 60 prosenttia on šiioja ja 25 sunneja. Kurdeja on noin 15 prosenttia. Terrorin uhreista suurin osa on ollut tavallisia šiioja, monet pyhiinvaeltajia. Kuitenkin etenkin syyskuun aikana on kuollut myös monia sunnisiviilejä.

Islamin eri lahkojen taistelu on jo avointa myös maan ylimmässä johdossa. Maan sunnalainen varapääministeri Tariq al-Hashemi tuomittiin muutama viikko sitten poissaolevana kuolemaan. Tuomioistuimen mukaan al-Hashemi oli vävynsä kanssa pyörittänyt sunnalaisia tapporyhmiä ja miehet olivat vastuussa yli 150 iskusta poliittisia vastustajiaan, pyhiinvaeltajia ja turvaviranomaisia vastaan.

Hashemi, joka on hakenut turvaa Turkista, pitää tuomiotaan täysin tekaistuna ja motiiveja ainoastaan poliittisina.

Amerikkalainen Lähi-idän asiantuntija Michael Hanna The Century Foundationista näkee väkivallan kiihtymisen takana kaksi pääsyytä.

“Amerikkalaisjoukot ovat poissa. Ne eivät olleet täydellisiä, mutta ne toivat Irakiin vakautta.”

Terroristiryhmät heikentyivät merkittävästi Yhdysvaltain sodan aikana, mutta joukkojen vetäydyttyä ne ovat koonneet nopeasti rivinsä.

Merkittävämpi tekijä ovat kuitenkin taistelut naapurimaassa Syyriassa. Ne ovat innostaneet Irakiin jo aiemmin pesiytyneet ase- ja terroristiryhmät uudelleen toimintaan. Osa taistelijoista on ulkomaalaisia mutta enemmistö irakilaisia.

“Näitä ei voi kutsua varsinaisesti kapinallisiksi, niillä ei ole mitään harkittua poliittista ohjelmaa, jolla ne pyrkisivät kaatamaan hallituksen.”

Irakissa on hänen mukaansa pikemminkin kyse vakavasta, syvälle juurtuneesta terroriongelmasta, jossa on mukana niin nihilismiä kuin halua horjuttaa maata. Kun vuosia jatkuneen väkivallan raaistamia nuoria joutilaita miehiä on paljon, aina löytyy joku, joka on valmis vetämään pommiliivin päälleen. Syyn ei tarvitse olla kummoinen.

“Kuka terrorismista ylipäätään hyötyy?” Hanna kysyy.

Apua Moskovasta

Syyrian sisällissota on ajanut myös Irakin johdon äärimmäisen ahtaalle, ja pelko siitä, että taistelut leviävät Irakin puolelle, on syvä. Maiden välinen raja on 600 kilometriä pitkä, ja sitä valvotaan heikosti.

Irakin johto on yrittänyt tasapainotella Yhdysvaltain ja naapurinsa Iranin intressien välillä, mutta šiialainen pääministeri Maliki on kuukausi kuukaudelta kallistunut entistä avoimemmin Iranin suuntaan.

Ja Iran on Syyrian presidentin Bashar al-Assadin tärkein tukija.

Irakin maanpaossa elävä varapääministeri Tariq al-Hashemi ajoi puolestaan Saudi-Arabian ja Turkin linjaa ja tuki al-Assadia vastaan taistelevia kapinallisia.

Irakin maaperällä on edelleen merkittävä määrä amerikkalaisia sotilaskouluttajia ja tiedusteluväkeä. Maiden siteet ovat muutoinkin vahvat.

“Irak ei halua näyttäytyä al-Assadin aktiivisena tukijana, mutta Assadin kaatuminen voisi tuoda tilalle kaaoksen ja entistäkin otollisemman maaperän sunniterroristien toiminnalle myös Irakissa. Sitä pidetään merkittävänä uhkana”, Hanna sanoo.

Irak on päättänyt varmuuden vuoksi pitää ilmassa kaikki pallot. Viime viikolla pääministeri Maliki teki kolmipäiväisen valtiovierailun Moskovaan, ja vierailun päätteeksi maat sopivat neljän miljardin dollarin asekaupoista.

Kaupat tekevät Venäjästä Irakin toiseksi suurimman aseistajan – heti Yhdysvaltain jälkeen.

Ahtaalla Afganistanissa

Toinen sota, jonka presidentti George W. Bush aloitti, oli Afganistan. Se on vielä huonommassa tilanteessa kuin Irak.

Yksitoista vuotta jatkunut taistelu talebania vastaan ei ole tuonut voittoa kenellekään. Ei, vaikka Barack Obama lähetti vielä 2009 kaikkiaan 30 000 sotilasta nujertamaan talebania.

Kuten sisällissodissa usein, ulkopuolinen vapauttaja on monien paikallisten silmissä muuttunut miehittäjäksi, eikä talebanilla ole ollut vaikeuksia rekrytoida syrjäseuduilta ja Pakistanista uusia taistelijoita kaatuneiden tilalle.

Erityisesti amerikkalaisjoukkojen siviiliuhrit ovat saaneet afganistanilaiset raivoihinsa.

Sotaan ja presidentti Hamid Karzain korruptoituneeseen hallitukseen väsyneet afgaanit toivovat entistä avoimemmin, että niin amerikkalaiset kuin muutkin kansainväliset joukot jo lähtisivät.

Toive on toteutumassa. Sotilasliitto Naton johtamat Isafin joukot on luvattu vetää pois maasta vuoden 2014 loppuun mennessä. Sen jälkeen vastuu sodasta on Afganistanin omalla armeijalla.

Afganistanissa on tällä hetkellä noin 112 000 Isafin sotilasta, heistä amerikkalaisia noin 74 000.

Afganistanin omissa turvajoukoissa – armeijassa ja poliisissa – on kaikkiaan noin 300 000 miestä.

Kansainvälisten joukkojen ja afgaaniarmeijan yhteistoiminta on viime kuukausina käynyt vaikeaksi. Afgaaniarmeijaan soluttautuneet kapinalliset ovat surmanneet ja haavoittaneet ennätysmäärän Isafin sotilaita. Isafin yhteispartiot afgaanisotilaiden kanssa ehdittiin kieltää jo kokonaan.

“Kuitenkin juuri tiivis yhteistyö paikallisten turvaviranomaisten kanssa on ollut koko toiminnan ydin. Se on nähty ainoaksi tavaksi siirtää vastuu turvallisuudesta paikallisille, ja päästä pois maasta”, sanoo tutkija Charly Salonius-Pasternak Ulkopoliittisesta instituutista.

Yhteispartiointia on jatkettu, mutta selvästi aiempaa harvemmin ja vain tarkan harkinnan jälkeen.

Lahja talebanille

Vuosi 2014 on Afganistanin kannalta ratkaiseva. Samana vuonna kun kansainvälisiä joukkoja ryhdytään vetämään, maassa on määrä järjestää presidentinvaalit.

Edelliset presidentinvaalit pidettiin 2009. Niitä leimasivat vakavat syytökset vaalivilpistä ja avoin väkivalta.

Arvostettu kansainvälinen järjestö ICG ennakoi viime viikolla julkistetussa raportissaan, että massiivinen vaalivilppi ja väkivalta varjostavat myös tulevia vaaleja. Se myös epäili, että presidentti Karzai yrittää saada seuraajakseen itselleen sopivan miehen.

Jollei Afganistanin syviä poliittisia ja rakenteellisia ongelmia pystytä nopeasti ratkaisemaan, siirtymävaihe voi johtaa perustuslailliseen kriisiin ja sen myötä uuteen kaaokseen, raportti varoitti.

Kansainvälinen yhteisö on perin yksimielinen siitä, että sotimalla ei Afganistanin tulevaisuutta ratkaista. Neuvottelut vihollisen kanssa ovat ainoa vaihtoehto.

Keväällä 2012 Yhdysvallat ja taleban käynnistivät vuoropuhelua Qatarin välityksellä, mutta yritys epäonnistui, kun muutaman keskeisen vangin vaihdosta ei löydetty sopua.

Yhdysvallat on edellyttänyt talebanilta kahta asiaa: sen on hyväksyttävä Afganistanin perustuslaki, muun muassa naisten yhtäläiset oikeudet, sekä tunnustettava Kabulin hallitus.

Taleban ei ole taipunut kumpaankaan.

Se että amerikkalaiset ovat jo ilmoittaneet vetävänsä joukot pois maasta, on kriitikkojen mielestä kuin lahja talebanille. Mitä syytä talebanilla olisi tehdä myönnytyksiä neuvottelemalla, kun vihollinen jo pakkaa laukkujaan?

Obama on perustellut päätöstä sillä, että vain näin saadaan sotilaallinen vastuu aidosti siirrettyä afgaanihallitukselle.

Nyt lännessä vallitsee vahva näkemys, että afgaanit päättäkööt keskenään, miten ja mistä neuvottelevat sen jälkeen kun Isafin joukot ovat lähteneet.

Salonius-Pasternak ei kuitenkaan pidä todennäköisenä, että osapuolet saisivat aikaan koko maan kattavan rauhansopimuksen.

“Olen kuullut yhä useammalta afgaanitaholta, että nyt yritetään luoda pikemminkin alueellisia sopimuksia, joita paikalliset johtajat solmisivat jäljellä olevien vastarintajohtajien kanssa.”

Näin maa rauhoitettaisiin ikään kuin pala palalta.

Pitkään jatkuneet taistelut ovat kuitenkin muuttaneet myös vihollista. Al-Qaidan arvioidaan heikentyneen merkittävästi, mutta myös talebanin paikallinen keskijohto on suurelta osin kuollut.

“Tilalle on voinut nousta ehkä juuri 20 vuotta täyttänyt Pakistanissa nuoruutensa viettänyt mies, joka ei tunne paikallisyhteisöä. Silloin raakuus lisääntyy ja neuvotteluhalukkuus vähenee.”

Moni asia on muuttunut

Vaikka 11 vuotta ei ole tuonut rauhaa Afganistaniin, olisi kohtuutonta väittää, että väliintulo on ollut turha.

Kun taleban ajettiin Kabulista loppuvuonna 2001, kaupunki oli raunioina. Asuinalueita oli tuhottu maan tasalle kilometrikaupalla. Sähköä sai pari tuntia joka toinen päivä. Vain pieni osa asukkaista sai vettä koteihinsa. Kauppoja ei näkynyt. Koulua kävi muutama tuhat afgaanilasta, tytöistä ei juuri kukaan. Terveydenhuolto oli liki olematon.

Kymmenen vuotta myöhemmin kaupunkia on vaikea tunnistaa samaksi. Ostoskeskuksia, liikenneruuhkia, sähköä vuorokauden ympäri. Miljoonat lapset eri puolilla maata käyvät koulua, ja enemmistö afgaaneista on päässyt ainakin jonkinlaisten terveyspalvelujen äärelle. Lapsikuolleisuus on laskenut, lukutaito noussut kohisten.

Kun kymmenen vuotta sitten pääkaupungin kaduilla partioi vain länsimaisia sotilaita, nyt asepuvuissa kulkee ainoastaan afgaaneja.

Se mikä ei ole muuttunut, on syvälle juurtunut turvattomuuden tunne. Taleban tekee eri puolilla Afganistania edelleen arviolta 100 iskua päivässä Isafia ja afgaaniarmeijaa vastaan. Iskujen määrä on lisääntynyt jälleen viime vuosina.

Kabulin suosituissa ostospaikoissa itsemurhapommittajat laukaisevat räjähdevyönsä edelleen säännöllisin väliajoin. Ja sitä on vaikea lopettaa.

Kuten Irakissa myös Afganistanissa riittää väkivallan keskellä kasvaneita nuoria, osattomia miehiä, joille kuolema on jo tullut osaksi arkea.