Venäjän päästövähennykset eivät ole aktiivisen ilmastopolitiikan ansiota

Anna Korppoo

“Kun verrataan ilmastopolitiikkaa – ei vain yksittäisiä päästölukuja – Euroopan unioni on ympäristötoimijana paljon vahvempi kuin entinen itäblokki.”

Veli Pohjonen käsitteli Vieraskynässään (HS 8. 11.) entisten itäblokin maiden kasvihuonekaasupäästövähennyksiä ja antoi ymmärtää, että itäblokki on ollut päästövähenemiensä tähden Euroopan unionia vahvempi ympäristötoimija.

Pohjonen väitti, että entisen Neuvostoliiton talousromahdus ei enää selitä päästöjen dramaattista putoamista näissä maissa, sillä talouskasvusta huolimatta päästöt ovat pysyneet alhaisina. Hän piti näitä vähenemiä ympäristötekona.

Kysymys ei kuitenkaan ole ympäristöteosta vaan taloudellisesti kannattavasta toiminnasta. Myös Venäjän negatiivinen asenne päästövelvoitteita kohtaan tämänhetkisissä ilmastoneuvotteluissa paljastaa tämän ympäristöajattelun puutteen.

Pääosa Itä-Euroopan maiden pysyvistä päästövähenemistä ei johdu aktiivisesta ilmastopolitiikasta, sillä päästöjä ei ole tietoisesti pyritty kotimaisin toimin vähentämään. Kyse on markkinatalousjärjestelmän omaksumisesta, joka johtaa taloudellisesti järkevämpään päätöksentekoon kuin sosialistinen suunnitelmatalous.

Itä-Euroopan maiden oli siis kannattavaa sulkea tai modernisoida vanhanaikaista raskasta teollisuuttaan, jonka tuotteille ei löytynyt enää ostajia itäblokin sisäisen työnjaon hajottua. Tämä johti pysyviin päästövähenemiin, vaikka toimintaa ei johtanutkaan ympäristöajattelu.

Tällaiset talouden rakenteelliset muutokset ovat tavallisesti suurimpia syitä kasvihuonekaasujen (varsinkin hiilidioksidin) päästömäärien muutoksiin. Esimerkkejä löytyy myös itäblokin ulkopuolelta. Esimerkiksi Britannia ja Saksa ovat voineet ottaa suurempia päästövähennystavoitteita kuin muut EU-maat aivan muista kuin ilmastopoliittisista syistä: Britanniassa päästövähenemiä syntyi maan siirtyessä kannattamattomasta kotimaisesta kivihiilestä Pohjanmereltä löydettyyn kotimaiseen maakaasuun. Saksojen yhdistyessä paljon entisen DDR:n kannattamatonta teollisuutta suljettiin. Nämä olivat taloudellisesti kannattavia päätöksiä, ja oli globaalin ilmaston kannalta onnekasta, että sivutuotteena myös päästöt vähenivät.

Itäblokin maiden talouksien rakenteissa tapahtuu myös muita muutoksia, jotka voivat tulevaisuudessa lisätä kasvihuonekaasupäästöjä. Näitä ovat esimerkiksi kotitaloussektorien kulutuksen lisääntyminen sekä liikennesektorien kasvu yksityisautoilun yleistymisen myötä. Näihin trendeihin vaikuttaminen on erittäin vaikeata, varsinkin maissa, joissa kulutusyhteiskunnan perustaminen on poliittinen tavoite sosialistisen kauden jälkeen eikä ympäristöajattelu ole yhtä läpäisevä periaate kuin esimerkiksi Euroopan unionissa.

On totta, että Venäjän päästötaso pysyttelee edelleen vuoden 1990 tason alapuolella, mutta päästöjen kasvu on ollut tasaista vuodesta 1998. Vuosina 1998-2006 Venäjän päästöt kasvoivat 15 prosenttia, ja Venäjällä tämän trendin uskotaan jatkuvan.

Kioton sopimuksen alla Venäjä on haalinut taloudellisia ja poliittisia etuja sekä välttänyt kotimaisia päästövähennystoimia. Venäjä näyttää Kioton sopimuksen poliittisen taakanjaon taustaa vasten ylisuorittajalta, koska talousromahdus toi myös päästötason alas. Näin monet venäläiset haluavatkin argumentoida välttääkseen todelliset päästövähennystoimet tulevaisuudessa.

Osa näistä vähenemistä on pysyviä yllä selitetyistä taloudellisista syistä, mutta päästöt jatkavat kasvuaan ilman päästövähennystoimia. Onneksi monet tällaisista toimista ovat edelleen Venäjälle taloudellisesti kannattavia. Esimerkkinä presidentti Medvedevin kesäkuussa hyväksymä laki, jonka mukaan Venäjän talouden energiaintensiivisyyttä on pienennettävä 40 prosenttia vuodesta 2007 vuoteen 2020 mennessä.

Vallitseva ilmastoskeptisismi ja usko siihen, että talouden kasvaessa päästötkin automaattisesti kasvavat, tekevät Venäjästä vaikean kumppanin Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluissa. Venäjän neuvotteluasema joulukuista Poznanin ilmastokokousta varten tekee selväksi, etteivät sitovat päästövähennystavoitteet ole poliittisesti hyväksyttäviä. Tämä lähestymistapa kielii ympäristöajattelun puutteesta, varsinkin kun on kyseessä maa, jonka talous edelleen hyötyisi päästövähenemiin johtavista tehostamistoimista.

Kun verrataan ilmastopolitiikkaa – ei vain yksittäisiä päästölukuja – Euroopan unioni on ympäristötoimijana paljon vahvempi kuin entinen itäblokki. EU:lla on kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ja hyvin suunnitellut päästövähennystoimet, kun taas itäblokissa pysyvätkin vähenemät ovat syntyneet pääosin taloustrendien myötävaikutuksella.